Taru-koira
Kotikäyntejä tekevänä TV- ja radiohuoltomiehenä minut kutsuttiin kerran Puotinharjussa perheeseen, jossa TV oli ollut useita kertoja peräkkäin rikki ja koneen myyneen liikkeen korjaaja ei enää ”ehtinyt” tulla korjaamaan. Laittelin siinä sitten koneen kuntoon ja tuli laskun aika. Emäntä sanoi, että on nuo korjausrahat nyt vähän vähissä, mutta kelpaisiko tuo koira maksuksi. Katselin siinä hetken reippaan oloista kettuterrierin ja pystykorvan sekoitusta ja kyselin, että mitäs perheen lapset siitä sitten sanovat. ”Ei passaa sanoa mitään, kun hirveän riidan kanssa ne pitää pistää jaloittelemaan sitä. Saan itse jalkavaivaisena ulkoiluttaa koiran useita kertoja, kun niitä ei saa lähtemään”. No, siinä sitten hetken aikaa neuvoteltiin ja ehtoja aseteltiin. Koiran saa palauttaa, jos se ei viihdy tai Sirpa-vaimo ei hyväksy sitä tai jos heidän lapsensa tulevat tunnontuskiin. Ruokailuohjeita myös tuli mukaan: ”ei mitään halpaa lihaa tai makkaraa. Taru syö vain sitä ja sitä eikä ehdottomasti sitä tai sitä. Hihna kuuluu kauppaan”.
Kolme päivää syömättä oltuaan meillä kotona Taru söi kaikkea, mitä eteen laitettiin. Ensin tarjottiin ja jos ei kelvannut, niin ruoka jääkaappiin ja seuraavan ruokailun yhteydessä uudelleen, kunnes kelpasi.
Taru oli muuten kelvolliseksi opetettu ja oppi meillä pian lisää käytännön vaatimuksesta. Kun piha oli aitaamaton, niin houkutus lähteä seikkailemaan oli suuri. Tarun kuulo pelasi aluksi siihen asti kun olimme näköyhteydessä, mutta sitten se äkisti huononi ja korkeintaan koira lisäsi vauhtia kutsuttaessa. Siihen piti keksiä konsti. Keväällä Taru viipotti polkua pitkin Humikkalantielle nousevaa mäkeä, kun nappasin ilmakiväärin nurkasta ja ammuin sitä takapuoleen heti huudettuani. Jo tepsi. Sirpa ei aina viitsinyt edes huudella, jos Tarua ei näkynyt. Hän ampui vain ilmakiväärillä kerran ilmaan ja koira ilmestyi hetkessä pihaan.
Ensimmäisiä viikkoja pihassa pysymistä opeteltaessa Taru taas kerran hävisi ja Sirpa pyysi sisään tullessani huutelemaan sitä kotiin. Ei tullut. Huutelin jo kovempaa ja nyt aukeni Tirkkosen ikkuna naapurista. ”Se koira on täällä”, huuteli Erkki. ”Saiko sille antaa vähän ruoantähteitä, kun oli luita ja muuta?”.
Olin vähän ihmeissäni, kun Erkki oli kylällämme kohtuullisen huonon eläinystävän maineessa ja kiroili ääneen irtokoiria ja -kissoja. Menin sitten Tarua hakemaan, kun sen ruokailu tuntui kestävän ja juttelimme Erkin kanssa niitä- näitä. Kysyin sitten, että miten tuo Taru tänne tuli, kun sitä on kielletty poistumasta omalta pihalta. ”No minä huusin, kun oli noita luita”, sanoi Erkki ja ”se on sitten kumma koira , kun se tottelee, vaikka vieras käskee. Kun se oli menossa tuonne keittiöönkin, niin minä sanoin, että ”ei sinne” ja se kääntyi heti takaisin. Se antaa tassua ja istuu, kun käsken”, sanoi Erkki”. Ja niin Tarusta ja Tirkkosen Erkistä tuli oikein hyvät ystävät.
Sitten tuli taas ongelmaksi työkiireet ja Tarua en aina ehtinyt viedä lenkille ja piti keksiä jotain viihdykettä. Taru oli tosi innokas noutaja ja heittelin sille kerran jotain keppiä kotiin syömään tullessani ja keppi lensi omenapuuhun. Taru hyppi innoissaan vasten puuta ja jäi muutaman kerran alimpaan oksaan roikkumaan etutassuillaan, väänsi siitä sitten itsensä niskan avulla oksan päälle ja yritti ylöspäin. Eihän se kokemattomalta heti käynyt ja se mätkähteli maahan eri korkeuksista ja eri tyyleillä sata kertaa. Sitten ajattelin opettaa sille missä sen takatassut ovat, koska se näytti olevan sen heikko kohta. Ne kun menivät aina oksasta ohi. Otin Tarun puussa ollessa takatassusta kiinni ja raavin sillä oksaa eli että ”tässä se on, näin sen tunnet” ja jakeluun meni muutamasta kerrasta. Taru kiipesi oksalta oksalle takajalat vuoronperää vatkaten, kunnes ne osuivat oksaan ja sitten ponnistus ja taas oksaa paria ylempää putoamaan. Ja mikään ei auttanut. Niin kauan kun keppi tai rätti oli puussa tämä kunnianhimoinen lintukoira- terrieri- puukoirayhdistelmä kiipesi ja putosi tai hyppäsi kunnes vihdoin sai saaliinsa. Se saattoi kiipeillä puussa yli kolme tuntia yhtä mittaa ja haukkua kimittää välillä. Tarun kiipeilyä on kaitafilmiltä siirretty DVD:lle ja sieltä nettiin Youtube:en nimellä Puukoira Taru:
https://www.youtube.com/watch?v=RIP24WzYANI Video ei alkuunkaan vastaa Tarun taitoja, kun filmi oli kallista kehittämisineen eikä kamera aina ollut käsillä, ninkuin nykyisin puhelimet.
Kerran, kun korjasimme kolaroituna ostamaani Taunus-farmaria ja Sirpan serkkupoika Heikki Leväharju oli apumiehenä päätimme koittaa, että väsyykö Taru milloinkaan noutamaan keppiä. Heitimme vuoroon ja ruokailun ajan muistaakseni Härkösen Pekka naapurista oli varamiehenä ja kun 12 tuntia tuli täyteen me uupuneina lopetimme. Oli ne Tarunkin paluujuoksut selvästi hidastuneet, mutta yhtä innokkaasti se aina lähti, kun keppi lensi. Sovittiin, että se oli tasapeli. Tarulta ei kysytty.
Eräs erikoinen tapa kehittyi anoppini Karin Juurisen (Kaisa) ja Tarun välille Kaisan tullessa meillä käymään. Kaisa kumartui Tarun tullessa sen puoleen ja kyseli siltä, että kuinka se viihtyy ja onko kaikki hyvin. Taru vastaili aivan omintakeisella ääntelyllä jota ei oikein murinaksikaan tunnistanut, väänteli päätään ja killitti Kaisaa silmiin ja aina Kaisan jotain sanottua, tuli taas vastausta pitkälläkin äänetyllä. Ja Kaisa yllytti: ”ai, niinkö on ja vai niin. Minä sitä olen epäillytkin, että eivät anna tarpeeksi hyviä ruokia”. Ja Taru vastasi: our-urr-rur, ouuh,rau,au, uur, uruhh”. Se kenenkään muun kanssa käynyt näitä ”keskuteluja”, vaan vain Kaisan kanssa. Se ei myöskään koskaan istunut ”keskustellessaan” vaan seisoi.
Tarusta on monta muutakin hyvää juttua, mutta niistä sitten joskus toiste. Taru eli lähes neljätoistavuotiaaksi ja vietti eläkepäivänsä maatilalla lähellä Raahea ja paimensi siellä lampaita ja lehmiä.
Ai, niin; 70-vuotis synttärinäni Pesosen Ville ja Maru kertoivat Tarun pentuineen saattaneen heidät yhteen. Melkoinen koira vain koiraksi, mutta Tarupa ei “vain koira” ollutkaan ”hän” oli TARU.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
P.S. Tarusta on useampikin tarina. Hae hakusanalla: Taru-Koira.
