Metsällä Taru-koiran kanssa
Vuosien 1975-76 kieppeillä pääsin parikin kertaa metsälle Tarun kanssa.
Ensimmäinen reissu oli mieleenpainuvin Pesosen Villen perheen tiluksilla ja mökillä Kuusamossa, jossa oli määrä ampua metsäkanalintuja ihan syötäväksi asti eikä vain lystikseen.
Taru ei ollut koskaan aiemmin ollut mukana missään moisessa toiminnassa vaikka yrittikin muutaman kerran siepata kitaansa fasaanin lennosta … fasaani vähän lähdössä myöhässä ja Taru nopeana etumatkalla. Kielsin koskemasta etteivät naapurit soita poliisia, kun oltiin kumminkin kaupunkialueella.
Kuusamossa sain aseeksi Villen veljen kaksipiippuisen haulikon ja taskuun puolen tusinaa patruunaa. Sitten metsälle vähän vajaalla Janavalon porukalla, sillä tällä reissulla meitä oli Parkkisenniemen Eikka, Pesosen Ville ja minä. Vahvistuksena taisi neljäntenä olla Villen velipoika.
Ensikilometreillä ei paljoa tapahtunut, mutta sitten Eikka äkkäsi riekkoparven kuusikossa ja ampui lonkalta. Näimme, että höyhenet pöllysi parven pyrähtäessä lentoon, mutta yhtään lintua ei löytynyt vaikka kuinka kurkimme tiheään pusikkoon. Jatkoimme sitten matkaa ja muutaman minuutin päästä ilmestyi Taru kannoillemme ja vei ammutun riekon suoraan Eikan jalkoihin. Siis Eikan ei minun, vaikka muka oli minun koirani, hävytön. Totesimme siinä hetken ihmeteltyämme, että Taru jotenkin älysi, kuka linnun ampui ja kenen saalis se sitten oli.
Päätimme sitten kokeilla myös vesilintuonneamme ja hiivimme paikallisen järven rantaan. Minulla oli matkassa vähän yli-ikäisiä ja joskus kostuneita patruunoita, kun en arvellut kovasti ampuvani. Rannalta kuitenkin lähti lentoon melkein jaloista sorsa jonka perään ammuin. Jäin suu auki katsomaan, kun näin hauliparven seuraavan lintua muutaman metrin päässä ja putoavan järveen. Panos oli jo niin huonossa kunnossa, että hyvä kun ulos tulivat piipusta. Samalla hetkellä Ville ampui myös ja sorsa putosi järven kaislikkoon parinkymmenen metrin päähän. Mikä nyt neuvoksi? Meillä ei ollut venettä, mutta oli onneksi innokas uimarikoira Taru. Heitin kiven veteen suunnilleen sorsan putoamispaikalle kaislikkoon ja Taru hyppäsi järveen sitä hakemaan. Keppiä en voinut heittää, sillä Taru olisi tuonut vain sen, mutta nyt se jäi pyörimään ihmeissään ympyrää, kun mitään ei näkynyt. Näytin kädellä, että “tuonne päin” ja Taru meni. Hoksasi kohta sorsan ja ui se suussaan rantaan. Ravisti sorsaa maalla vielä pari kertaa kaulasta, että se oli sitten varmasti kuollut. Tällä kertaa Taru ei osoitellut saaliilla, kumpi ampui, kun ei varmasti osannut päätellä lähes yht’aikaisista laukauksista. Kovasti annoimme kehuja huippusuorituksesta noutajakoiralle. Tällä reissulla emme saaneet enää muuta saalista ja palasimme kämpille.

Viljo Pesonen, alias Ville ja pienoiskivääri

Porukalla oli hauskaa pitkin iltaa heitellessään Tarulle keppejä lampeen ja ojaan joissa vesi oli jo melko kylmää. Seuraavana aamuna lähdin yksinäni kuljeskelemaan haulikon ja toimivien panosten kanssa paikalliselle suolle, sillä Taru oli kylmässä vedessä illan uituaan aamulla jäseniltään niin jäykkä, ettei päässyt ylös pediltä.  Muutaman sadan metrin päässä lähti teeri lentoon parin suosaran takaa.  Arvelin matkan liian pitkäksi, ehkä n.50m, mutta ammuin silti. Teeri putosi toisella piipullisella suolle, mutta en löytänyt sitä mistään, kun juoksin kohdalle.  Arvelin haavikon kätkeytyneen turpeisiin tai puskiin ja palasin mökille hakemaan noutajakoira Tarua.
Taru ei päässyt jaloilleen, kun lihakset olivat vielä jäykkinä, joten otin sen reppuselkään ja palasin sitä kantaen omia jälkiäni seuraten takaisin ojalle.  Kun pääsimme perille, laskin Tarun maahan ja osoitin verijälkeä. Se parani vainun saatuaan jäykkyydestään silmänräpäyksessä ja lähti ojan pohjaa pitkin nuuskimaan. Muutamassa hetkessä se veti haavoittuneen teeren ojan penkan turpeesta ja taittoi sen kaulan parilla pudistuksella.   Kyllä minä sitä sitten kehuin taas.

Noutajakoira Taru, ampuja Heimo ja saaliina koppelo

______________________
Pomokoira Taru?
Tämän tarinan kerron Helinältä kuulemani mukaan.
Eräänä kesänä Tarun siirryttyä Jarin allergian vuoksi ystävämme ja työtoverimme Timpan (Timo Kesti) ja Helinän (Helinä Räty o.s. Pentinpuro) talouteen, oli Taru Helinän matkassa Vuosaaressa Osuuspankkiopistolla (Gebhard-opisto).  Helinä oli siellä emäntänä ja huolehti vieraitten ruokahuollosta lähes ympärivuorokautisesti ja Taru kuljeskeli vapaana koko tontin alueella.  Sinne tuli muutamien vieraitten matkassa muitakin koiria, mutta Taru piti ne kurissa ja nuhteessa useimmiten vain irvistämällä uhkaavasti.  Vain pari kertaa oli yhteenottoja liian tunkeilevien koirien kohdalla, mutta sitten eräs OP:n pankinjohtaja sanoi, että “hänpä tuo heidän bulldoggin huomenna, niin nähdään kuka on kuka näissä koirapiireissä”.
Bulldoggi tuotiin perjantai-iltana ja omistaja päästi koiran takakontista pihaan ja vielä yllytti Tarun kimppuun. Hetkessä mentiin pusikkoon Taru edellä ja doggi perässä, mutta vain muutamaa hetkeä myöhemmin tuli doggi edellä ja Taru perässä yhtä kovaa ja doggi hyppäsi takaisin auton takakonttiin eikä tullut enää ulos.  Korvatkin olivat reijillä ja verissä ja piti niitä kuulemma vähän paikkailla. Pomokoira oli siis pomo edelleen tässäkin pihapiirissä.
_________________
Muita vastaavia kohtaamisia oli parin metsästysretkemme aikana Raahen seudussa Timpan kanssa, kun Taru oli Timpan mukana tuttaviensa luona käymässä muutamassa maalaistalossa joissa oli pihalla tai talossa koiria.
Taru meni pihaan tultua talon koiran ruokakupille ja tyhjensi sen “omistajan” ärhentelyistä välittämättä ja korkeintaan irvisteli uhkaavasti. Taru söi myös liikaa, sillä se viimeisen paikan jälkeen oksenteli liikoja tienposkeen.  Ahneella on … ja niin edelleen.
Sitten minun jo ollessa mukana poikkesimme Timpan tutun omistamalle huoltoasemalle, jossa myös oli koira ja oikea iso susikoira olikin. Tämä aseman omistaja kertoi kuulleensa naapureilta noita juttuja Tarun pomotteluista ja arveli, että heidän koiransa kupilta ei Taru kyllä syö. No pitihän se testata. Koiralla oli huoltoaseman takana suurehko aitaus, jossa se oli päivät ja illalla avattiin aseman takaovi, josta koira pääsi sisälle vahdin hommiin.
Nyt oli päivä ja susikoira aitauksessaan ja änkäksi itsensä syönyt Taru ei ollut innokas pyrkimään koiran ruokakipolle, mutta heitin sille kepin aitauksen takareunaan.  Kuin ammuttuna Taru lähti noutamaan keppiä ja susikoira syöksyi kimppuun. Taru puri sitä kuonoon ja korville, haki kepin ja yritti paluuta, mutta susi tuli taas päälle ja sai saman kohtelun. Keppi tosin piti pudottaa välillä maahan, puraista pari kertaa vastustajaa ja ottaa keppi taas suuhun ja juosta ulos. Susikoira ei saanut poistua aitauksestaan eikä siis tullut ulos perään. Kolmasti heitin Tarulle kepin sinne ja kolmasti se sen sieltä nouti suurinpiirtein samoin kuvioin ennenkuin huoltoaseman omistaja uskoi ja sanoi, että “uskotaan, uskotaan ja lopetetaan niinkauan, kun meidän koiralla on vielä korvat päässä ja näkyy  sen silmäkulma ja huuletkin vähän repsottavan. On tuossa Tarussa sitä terrieriä melkoinen annos, pakko myöntää”, sanaili huoltamon omistaja.   Oli niitä vaurioita vähän Tarunkin kehossa, lähinnä takapuolessa, johon susi pääsi puremaan, kun Tarulla oli keppi suussa.  Kuonokkain oteltaessa susikoiralla ei ollut mitään mahdollisuuksia, vaan purija oli aina Taru nopeutensa ansiosta.
Eräällä Timpan ja Tarun eräretkellä oli ollut useampia metsästäjiä ja koiriakin matkassa ja päivän seurattuaan Tarun tekemisiä ja osaamisia niin metsässä kuin järvellä oli eräs seurueen mies tarjonnut Timpalle Tarusta 1200mk.  Normaali hinta hyvästä metsästyskoirasta oli noihin aikoihin 500-600mk.  Aikamoinen ylihinta, mutta Timppa ei myynnyt kaveriaan … kertoi minulle kuitenkin tästä tarjouksesta.
______________________
Kerran olin Tarun kanssa eläinlääkärillä, olisko ollut “raskauden keskeytys” tai joku muu toimenpide kohdalla, kun sitten istuskelimme siellä odotushuoneessa vuoroamme odottelemassa. Ympärillä pyöri kovasti muitakin koiria ja niiden omistajia. Yleensä muiden lähentely-yritykset Taru esti irvistämällä rumasti tai jopa murisemalla tyhmemmille. Taru istui penkillä vieressäni, mutta lähtiessäni kassalle ilmoittautumaan, sanoin sille: “paikka” ja se tarkoitti, että “pysy siinä” ja Taru pysyi.  Sitten tuli sisään uusi asiakas ison rottweilerin kanssa joka veti isäntäänsä laidasta laitaan mennen tullen. Hän sai vaivoin koiran sidottua johonkin kaiteeseen kiinni ja kysyi ohimennessään, että “miten tuo koirasi pysyy tuossa noin rauhallisena ja minkä rotuinen se on?”. Sanoin, että “Taru ei ole minkään rotuinen, mutta se on sensijaan fiksu ja hyvin koulutettu”.
____________________
Tarun puihin kiipeilyistä muistamme aina yhden Ahvenanmaan retkemme, kun yövyimme eräällä rannalla, jossa lähellä kasvoi suuri, yli viisitoistametrinen, kehäoksainen kuusi. Kuusen oksat olivat noin puolen metrin välein “renkaina” rungon ympärillä ja aina noin 5-6 oksaa ringissään. Tarun kannalta ne olivat kuin kierreportaat. Puolilta päivin, kun olimme syömässä auton vierellä, meni kaksi paikallista poikaa polkupyörillä ohi ja sattuivat näkemään liikettä kuusessa.
Pojat huusivat meille, että “hei, tuolla on koira korkealla puussa”. “Joo, tiedämme, se on meidän koira”. “Mutta, mutta, huusivat pojat, mutta se on tuolla melkein latvassa”. “Joo, tiedämme, se on kyllä meidän koira”. “Miten se osaa kiivetä, sehän on koira?” “Se on hyvin oppivainen”, me sanoimme ja jatkoimme ruokailuamme. Hetken päästä Tarukin tuli alas syömään omaa annostaan ja pojat jatkoivat matkaansa äänekkäästi ihmetellen moista puissa kiipeilevää koiraa.
___________________
Viimeinen tapaamisemme Tarun kanssa oli Raahessa Helinän isoäidin luona jonne Taru oli päässyt “eläkepäiviään” viettämään maaseudun rauhaan.
Tilalla oli lehmiä ja lampaita ja niitä Taru oli paimentavinaan ja ajeli laumasta livenneitä takaisin kokoon.
Erään paikallisen jalkapallo-ottelun seurauksena, jossa Taru oli maalivahtina, sen takajalkojen jänteet katkesivat, kun isokokoinen pelaaja kaatui pahasti sen päälle. Taru seisoi näissä leikeissä maalissa ja vastaanotti potkaistuja palloja suoraan suuhunsa ja lensi joskus maaliin palloineen päivineen kovan potkun seurauksena.  Pallo pidettiin näissä kisoissa hieman pehmeämpänä, että “maalivahti” sai siitä otteen.
Tuon kovan onnen ottelun jälkeen Taru liikkui etutassujensa varassa raahaten takajalkoja perässään. Lääkäri oli tarkastanut vauriot ja todennut, että “ei näin vanhalle koiralle kannata mitään leikkausta tehdä ja voivat ne parantua itsestäänkin”  ja niin ne parantuivat parissa kuukaudessa kuulemani mukaan.
Tuolla viimeisellä Raahen käynnillämme näimme “jännevaivaisen” Tarun 13v.  painelevan todella kovaa vauhtia laitumella kirmaavien vasikoitten perässä eikä siitä vauhdista päätellen jänteet vaivanneet enää yhtään.  Taru kuoli 14-vuotiaana ilmeisen onnellisena eläkekodissaan.

Satu_Taru_Heimo_Jyry_Palokassa

 


Jyry, Taru ja Satu Palokassa

 

Jari ja Taru_Palokassa