Yksin pimeässä 1945
Vuosi on kulunut, sota päättynyt ja kevät koittamassa. Isäkin on tullut jo sotahommista kotiin, mutta on parhaillaan äidin kanssa ulkona iltakävelyllä. Minut on jätetty yksin kotiin nukkumaan.
Herään keskellä yötä outoon tunteeseen. Mitään ei näy, ketään ei näy. Huone on aivan pimeä ja hiljainen. Valju kuun valo hohtaa jostain kerrostalojen takaa paljastaen pian ettei äiti tai isäkään ole kotona. Paha juttu! Yritän hieman itkeä kokeeksi, mutta totean pian ettei se auta. Kukaan ei ole kuulemassa ja vanhan talon seinät ovat paksut. Paniikki tahtoo kuitenkin painaa päälle ja pimeän keittiön verhot alkavat liikkua aavemaisesti. Pelon hiki nousee iholle ja hampaat lyövät jo loukkua, kun kaiken lisäksi kuuluu ääni:
– Älä pelkää, minä tässä vaan. Poikkesin vain ohimennen katsomaan kuinka voit.
Hampaat kalisten yrittän saada kysyttyä:
– Kuka on minä ja missä sä olet ? Sinulla on vähän niinku isän ääni. Pitäisikö mun kumminkin parkua?
– Täällä on niin pimeää ettet voi nähdä minua, mutta olen tässä lähellä ja tulin katsomaan, kun tunnuit olevan niin kovasti yksin ja peloissasi.
– Musta tuntuu, että nyt mua vasta pelottaakin ja pissattaa ja luulen, että kohta tulee housuun, sanon ääni täristen ja hampaat kalisten. Nyt on mentävä vessaan.
– Oletko sinä isi vai se sama setä joka käski mennä keittiöön kun pommit putosivat tuonne Vesilinnan kallioille, kyselin pöntöltä ?
– Olen minä se sama setä. Tulin katsomaan mitä sinä oikein pelkäät, kun et tuolla ulkona pelkää juuri mitään.
– Mä pelkään tota keittiötä, kun sieltä kuuluu yöllä aina jotain ääniä ja noi verhot liikkuu ihan itsestään.
– Minä ehkä voisin auttaa siinä asiassa, kuului sama miehen ääni sanovan.
– Miten se kävisi ja entäs, kun sitten häviät taas pois, kyselin ?
– Mennäänpäs yhdessä kurkkaamaan sitä keittiötä lähempää, ääni ehdotti.
– Mikä sun nimes sitten on, kysyn? – Mä en sais jutella ihan vieraiden kanssa, sanoo äitikin. Vaikka et sä taida ihan vieras olla, kun sulla on melkein ku isin ääni.
– Se on aika vaikea lausua, mutta sano vaikka Ykköseksi tai Ykiksi, niin se on helpompi. Sinähän olet Heimo tietenkin, puhelee ääni ovenraosta.
– Joo, mistä tiesit mun nimen ja miks mun pitäis tulla sinne keittiöön, kyselen jo hieman rohkaistuneena?
– Tule nyt vain rohkeasti lähemmäs ja katso niitä verhoja, sanoo ääni. Mitä siellä keittiössä voisi olla sellaista yöllä, mitä ei ole päivällä? Uskallathan mennä sinne päivälläkin ?
– Mutta kun noi verhot heiluu ja sieltä kuuluu kaikenlaisia ääniä, inttän nyt jo taas peloissani.
– Mietipäs nyt. Siellähän on ilmaventtiili seinässä ja hella joka jäähtyy, heti kun ei lämmitetä. Hellasta nouseva lämmin ilma ja venttiiliin menevä ilma heiluttavat verhoja ja äänet tulevat hellasta joka jäähtyessään naksahtelee, sanoo Yki. Katso vaikka sinne. Ei mitään muuta.
Hiivin puolen varpaan mittaisin askelin verhon luo ja kurkkaan pilkkopimeään keittiöön.
– Mene sinne sisälle vaan ja kuuntele ja katsele. Silmät tottuvat nopeasti pimeään ja huomaat, ettei siellä ole mitään pelottavaa, sanoo Ykin ääni.
– Entäs noi komerot, kysyn. Niissä voi olla vaikka mitä mörköjä ja entäs tuhkaluukku ja uuni ?
– Avaa ne ja katso sisään, kehottaa ääni. Yksi kerrallaan vaan. Kaikki mitkä pelottaa vähänkin.
Teen äänen neuvojen mukaan polvet tutisten, mutta koko ajan rohkaistuen. Viimeisiä komeron ovia voin mielestäni jo vähän pamauttaakin niitä sulkiessani. Pelko haihtuu vähitellen.
– Mistä sinä tiesit, ette siellä ollut mitään, kyselen nyt Ykiltä ?
– Minä olen varmaan jostain lukenut noista asioista. Kyllä sinäkin opit vielä, jos haluat, sanoo Yki.
– Se on varmaan aika vaikeaa ja mä olen ihan pieni vielä, vasta neljän. Auttaisko jos opettelen vielä laskemaankin? Mä osaan jo ainakin kymmeneen, selitän.
– Aloita vaikka siitä lukemisesta. Se on tärkein taito kaikessa oppimisessa, sanoo Yki-ääni.
– Joo, kyllä minä lukemisestakin tykkäisin, mutta nyt mä tykkäisin kyllä enemmän pullasta. Vesipullakin kelpaisi, sanon ja tulen pois keittiöstä pimeään olohuoneeseen.
– Sovitaan, että etsitään sinulle pullaa, jos lupaat opetella lukemaan, lupailee Ykin ääni vielä.
– Selvä, missä sitä pullaa on? Kyselen jo asiasta selvästi innostuen.
– Kuule, mennään tuonne rappuun ja alat parkua tuossa kerrosta alempana, niin Niemisen täti antaa sinulle pullaa. Sieltä tuli äsken tuoreen pullan tuoksu. Sanot vaan, että olet jäänyt yksin kotiin ja sinua pelottaa. Älä viitsi sanoa minusta mitään, puhelee Yki-ääni vielä.
– Mennään vaan. Olen mä ollut sillä tädillä hoidossa ennenkin. Jos soitan vaan kelloa ja sanon , että heräsin pullantuoksuun. Eikä mua nyt enää niin hirveesti edes tee mieli parkua.
– Tee sitten niin. Minun täytyy jatkaa matkaa. Hei vaan. Tulen käymään vaikka ennen joulua, sanoo Yki-ääni ja hups-vain, katosi enkä ehtinyt nähdä edes vilaukselta. Harmi, kun en huomannut laittaa valoja.
No, pari palaa kun sain Niemisen tädin tuoretta pullaa niin kohta en muistanut enää koko Ykiä. Äiti ja isäkin tulivat kotiin liian pian. Onneksi täti antoi vielä palan evääksikin.
Muisteli painajaisiaan Heimo Kuukkanen