Viimeinen rakettini vuonna 1958 tuli sitten kohdalleni ja se oli myös se vihoviimeinen mokani tällä saralla. Olin juuri aloittanut ammattikoulun jälkeen vakinaisessa työpaikassani Posti- ja Lennätinhallituksen Radiolaboratoriossa. Siellä olin ystävystynyt diplomi insinööri Ove Jägermalmin kanssa, joka kuultuaan rakettiharrastuksestani lainasi minulle alaa käsittelevän pienen kirjasen. Asiat tuntuivat siinä olevan jo minulle tuttuja kuusi vuotta kestäneen harrastelun ajoilta, mutta oli siinä lisää hienoja värivaloseoksia raketteihin. En ehtinyt kovasti perehtyä kirjan sisältöön, kun sattui tämän viimeinen virheeni alalla:
Tein johonkin erikoistarkoitukseen alumiiniputkesta rakettia, kun tämä tapahtui. Putken olin kiinnittänyt kellarissamme ruuvipuristimeen ja puisella palikalla pakkasin ruutia putkeen. Seuraava vaihe oli tehdä raketin ”sielu”, joka piti lyödä puisella lyöntipuikollani, mutta en löytänyt sitä nyt mistään. Otin sitten metallisen avartimen eli puikon, jolla tehdään ruuville alkureikä. Naputtelin kevyesti puikolla ”sielua” rakettiin ja se oli pian mielestäni valmis. ”Ehkä vähän vielä, ettei ruuti jää liian löysälle”, ajattelin ja napautin kerran vielä. Silloin se sitten räjähti. Näkö meni heti, koska silmiin osuneet hiukkaset, paineisku ja kuumuus sulki ne pakonomaisesti. Hoipuin sokeana kellarin seiniä kopeloiden ja kompuroiden ulko-ovelle, sillä arvasin äidin ja kylässä olevien vieraiden kuulleen räjähdyksen. Sain siristettyä toista silmää sen verran raolleen, että osuin talon takana olevalle vesitynnyrille. Kipu oli aivan hillitön silmissä ja kasvot kuin tulessa.
Siinä silmiä huuhtoessani minut löysi sitten Karkkilasta kyläilemässä oleva sukulaismies, Leivon Olavi, joka talutti minut sisään. Kun sitten selvisi, ettei silmät olleet pahasti vahingoittuneet, minut passitettiin yksin silmäklinikalle tarkistuksiin. Lääkärit puhdistivat silmät ja ihon metalli- ja ruutijäämistä ja olin jo lähdössä kotiin, kun yksi lääkäreistä sanoi ettei tämä tällä ole selvä. Heidän täytyy tehdä tästä raportti poliisiviranomaisille, sillä ampuma-aseiden ja ammusten käytössä tapahtuneet onnettomuudet pitää sinne ilmoittaa. Hermostuin moisesta ja selitin, että en ole käyttänyt ampuma-asetta enkä ammuksia vaan omatekoista ruutia raketissa. Lääkäri taas selvitti, että hän kyllä on nähnyt nämä omatekoisten ruutien jäljet ja mutta näyttää aivan kiväärin patruunan jäljiltä. ”Mitenkä siitä olisi voinut tulla nuo kaikki alumiinin murut kasvoihini ja miksei löydy messingin siruja”, kysyin ? Lääkäri mietti hetken ja sanoi sitten, että ”omatekoista ruutia se ei kuitenkaan ollut koska siitä jää aina hiili ja salpietarijäämiä”. Minun oli sitten pakko selittää juurta jaksain miten tämän laadukkaimman ”sokeriruudin” tein ennenkuin hän uskoi ja luopui tekemästä sitä ilmoitustaan poliisille. ”Ensi keralla sitten”, hän vitsaili lähtiessäni. Kasvoissani, sentin verran silmän alapuolella, on näkyvissä vieläkin yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen yksi ihon alle jäänyt pieni alumiinin muru, joka muistuttaa hyvästä onnesta tuossa onnettomuudessani. Huonommalla tuurilla voisin yhtä hyvin kulkea valkoisen kepin ja opaskoiran kanssa.
Hannu- veli tuossa muisteli päivänä muutamana, että huoneeni seinällä oli jonkun vuoden roikkunut tuon alumiiniraketin jäännökset, joissa tekstinä alla oli jotain tuollaista kuin: ” Vain viimeinen isku oli liikaa”
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen
Viimeksi päivitetty 13.03.2021 17:07
