Viimeinen rakettini v.-58

Viimeinen rakettini v.-58

Viimeinen rakettini vuonna 1958 tuli kohdalleni sitten ja se oli se vihoviimeinen mokani tällä saralla. Olin juuri aloittanut ammattikoulun jälkeen vakinaisessa työpaikassani Posti- ja Lennätinhallituksen Radiolaboratoriossa. Siellä olin ystävystynyt diplomi insinööri Ove Jägermalmin kanssa, joka kuultuaan rakettiharrastuksestani lainasi minulle alaa käsittelevän pienen kirjasen. Asiat tuntuivat siinä olevan jo minulle tuttuja kuusi vuotta kestäneen harrastelun ajoilta, mutta oli siinä lisää hienoja värivaloseoksia raketteihin. En ehtinyt kovasti perehtyä kirjan sisältöön, kun sattui tämän viimeinen virheeni alalla:

Tein johonkin erikoistarkoitukseen alumiiniputkesta rakettia, kun tämä tapahtui. Putken olin kiinnittänyt kellarissamme ruuvipuristimeen ja puisella palikalla pakkasin ruutia putkeen. Seuraava vaihe oli tehdä raketin “sielu”, joka piti lyödä puisella puikollani, mutta en löytänyt sitä nyt mistään. Otin sitten metallisen avartimen eli puikon, jolla tehdään ruuville alkureikä. Naputtelin kevyesti puikolla “sielua” rakettiin ja se oli pian mielestäni valmis. “Ehkä vähän vielä, ettei ruuti jää liian löysälle”, ajattelin ja napautin kerran vielä. Silloin se sitten räjähti.  Näkö meni heti, koska silmiin osuneet hiukkaset, paineisku ja kuumuus sulki ne pakonomaisesti. Hoipuin sokeana kellarin seiniä kopeloiden ja kompuroiden ulko-ovelle, sillä arvasin äidin ja kylässä olevien vieraiden kuulleen räjähdyksen. Sain siristettyä toista silmää sen verran raolleen, että osuin talon takana olevalle vesitynnyrille. Kipu oli aivan hillitön silmissä ja kasvot kuin tulessa.

Siinä silmiä huuhtoessani minut löysi sitten kyläilemässä oleva sukulaismies, Leivon Olavi,  joka talutti minut sisään. Kun sitten selvisi, ettei silmät olleet pahasti vahingoittuneet, minut passitettiin silmäklinikalle tarkistuksiin. Lääkärit puhdistivat silmät ja kasvojen ihon metalli- ja ruutijäämistä ja olin jo lähdössä kotiin, kun yksi lääkäreistä sanoi ettei tämä tällä ole selvä.  Heidän täytyy tehdä tästä raportti poliisiviranomaisille, sillä ampuma-aseiden ja ammusten käytössä tapahtuneet onnettomuudet pitää sinne ilmoittaa ja siitä saattaa seurata kuulustelut.  Hermostuin moisesta ja selitin, että en ole käyttänyt ampuma-asetta enkä ammuksia vaan omatekoista ruutia raketissa. Lääkäri taas selvitti, että hän kyllä on nähnyt nämä omatekoisten ruutien jäljet ja tämä näyttää aivan kiväärin patruunan jäljiltä. “Mitenkä siitä olisi voinut tulla nuo kaikki alumiinin murut kasvoihini ja miksei löydy messingin siruja”, kysyin ? Lääkäri mietti hetken ja sanoi sitten, että “omatekoista ruutia se ei kuitenkaan ollut koska siitä jää aina hiili ja salpietarijäämiä”. Minun oli sitten pakko selittää juurta jaksain miten sen ruudin tein kaikkine jauhamisineen ja liettämisineen ennenkuin hän uskoi ja luopui tekemästä sitä ilmoitustaan poliisille. “Ensi keralla sitten”, hän vitsaili lähtiessäni.   Kasvoissani, sentin verran silmän alapuolella, on näkyvissä vieläkin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen yksi ihon alle jäänyt pieni alumiinin muru, joka muistuttaa hyvästä onnesta tuossa onnettomuudessani. Voisin yhtä hyvin kulkea valkoisen kepin ja opaskoiran kanssa.

Hannu- veli tuossa muisteli päivänä muutamana, että huoneeni seinällä oli jonkun vuoden roikkunut tuon alumiiniraketin jäännökset, joissa tekstinä alla oli jotain tuollaista kuin: ” Vain viimeinen isku oli liikaa”

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

Viimeksi päivitetty 05.12.2015 14:47  

Ove- työkaverini lainaaman rakettisedän Rakettikirjan etukansi kuvassa. Kirja oli minulla lainassa liki 60-vuotta ennenkuin löysin sen ja palautin Ovelle kiiltävän uuden kopion kanssa … ihan vain korvaukseksi pitkästä laina-ajasta.