Heimo-Vaijan tarinoita

  Reviiriemme rajamaita:

  Vallinkallio ja iso liidokki

  Vallinkallio oli noina aikoina myös lähes “erämaata”. Sen ympäristössä oli hyvin harvassa asutusta ja kallio oli todella kiehtova kiipeilyharrastuksen kohde. Siellä oli jokaisen kyvyille sopivia kiipeilyseiniä ja korkeutta riittävästi, että kunnioitus ja vaarantunto säilyi. Suositelen poikkeamista vieläkin, vaikka ihan varta vasten.
  Vakkalan Kosti muisti lennokkiharrastuksemme herättyä, että veljellään Paavolla oli ollut tosi suuri liidokki ja että se oli varmaan tosi risana jossain vintillä. Liidokki kaivettiin miehissä esiin saunan vintiltä ja vakavat vauriot kartoitettuamme päätimme korjata sen kimpassa. Kosti korjasi rungon ja peräsimen, Häkkisen Seppo siivet ja minä tein siipikaaret ja hommasin puuttuvat rimat ja lennokkipaperin. Liidokin siipien kärkiväli oli lähes kaksi metriä ja sen hinaaminen vetämällä tuntui tuskalliselta ahtaalla peltsillä. Kädestä heittämällä se liisi hienosti pari- kolmekymmentä metriä ja siitä keksimmekin, että mennään heittämään se Vallinkalliolta. Siellä riittäisi peltoja turvalliseen laskeutumiseen kylliksi.
  Ja matkaan. Kosti kiipesi peltojen puoleista rinnettä ylös kunnes puiden latvat jäivät turvallisesti alapuolelle. Tuuli tuli mielestämme juuri oikeasta suunnasta eli vastaan. Kädet taakse ja tasainen hieno heitto, mutta RYSKIS. Liidokki syöksyi lyhyen liidon jälkeen alas nokka edellä kuin hako. Kasailimme sitä paikalla liimapaperein ja kuminauhoin kunnes se taas liiti peltoa pitkin komeasti. Jotain vikaa korkeusperäsimessä, oli nopea vika-arviomme. Ja takaisin kalliolle. Uusi yritys ja sama tulos, paitsi että nyt sitä ei enää saanut kasaan paikkailemallakaan. Mitä opimme (käytännön fysiikkaa): Vallinkalliolta ei voi heittää liidokkia vastatuuleen, kun rinteen pyörrevirtaus paiskaa koneen alas kuin rukkasen.

  Kirjoitti, Heimo Kuukkanen