Tuliterät Golffarit 1950
Oli tullut kevät ja koulukin päättymässä. Olin 9v.
Äitimuori oli saanut hankittua jostain sopivaa housukangasta ja siitä piti tehdä minulle golf-malliset housut kevätjuhliin ja muuhunkin “edustuskäyttöön” eli kyläilyihin. Lahja- äitimme oli ompelija, mutta lähinnä naisvaatteiden sellainen. Siksi tuli nyt asiaa Tammelundiin (Tammisalo), jossa Meeri- tätini oli ammattilainen myös miestenvaatteiden alalla. Tätini otti työn tehtäväkseen ja hän minua mittaili asiallisista kohdista ja sovittiin, että viikon päästä sitten sovittamaan.
Viikon päästä palasimme asiaan ja housut olivat melkein valmiit. Jotain pieniä korjauksia Meeri-täti teki siinä kahvittelun lomassa ja saimme housut mukaamme isoin kiittelyin ja saattoi siinä jokunen markkakin vaihtaa omistajaa, kun ammattilaista vaivattiin.
Golf-housujen ensiesiintyminen oli sitten päälläni koulun kevätjuhlissa, mutta kauden uutuusmalli oli ehtinyt jo muutamalle muullekin pojalle jalkaan, joten mitään irvailuja ei tarvinnut kuunnella siitä asiasta. Kevätjuhlien jälkeen menin tapani mukaan isovanhemmilleni Kirstinkadulle ja jossain välissä lähdimme poikaporukalla Brahenkentälle Porvoonkatua alas. Meno yltyi juoksuksi ja minulle kävi huonosti, sillä asfaltin päällä oli vielä hiekoitussoraa ja liukastuin siihen. Lensin kontalleni ja loukkasin kämmeneni ja polveni, joista kaikista tirahti hieman verta naarmuista, mutta kamalin onnettomuus oli se, että toinen housunpolvi oli puhki. Siinä oli reilu peukalonpään kokoinen reikä. Mikä nyt neuvoksi? Tuliterät Golffarit ja ekana päivänä polvesta puhki. Mietin kuumeisesti lopun kotimatkaa, mitä selittelisin tästä äidille, mutta sitten keksin, että tässähän on vielä monta tuntia äidin kotiintuloon, jospa yrittäisin parsia reiän.
Paikkailin ensin vähän polveani ja kämmeniäni eli putsasin veren ja lian pois ja laitoin jotain desinfioivaa ainetta naarmuihin ja sitten töihin. Meiltä löytyi äidin laajasta tarvikkeistosta parsintasieni ja lukuisia neuloja ja lankoja vaikka mihin lähtöön. Ei muuta kuin hommiin. Reikä asettui mielestäni hienosti parsintasienen päälle ja valikoin viereen lankoja housun materiaalin ja värien mukaan. Yritin myös seurata tarkoin housun kuviota. Hyvin kaikki kävikin ja varmaan auttoi kympin piirustusnumeronikin kuvion ja värien hahmottamisessa. Äidin kotiin tullessa kaikki välineet olivat paikoillaan ja housut tuolin karmilla kaappiin pantavaksi. Arkihousut tietysti nyt jalassa. Eikä mitään kommenttia. Äiti pisti housut kaappiin ja siinä kaikki. Pudisteli hieman pölyjä pinnasta matkalla eteiseen. Parasta asiassa oli se, ettei äiti koskaan huomannut tekemääni parsintaa. Olisiko pitänyt mainita? Ihan vaan kehujen toivossa? Moitteitten pelko voitti kuitenkin.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen