Tanu ja Jeppe-kissamme
Ensimmäinen kissaystäväni oli Tanu-kissa jonka kanssa asuimme vanhempieni kanssa Helsingin Vartiokylässä.
En yhtään muista, mistä Tanu meille saatiin, mutta perimätieto oli, että hänessä olisi puolet angorakissaa. Se saattoi pitää paikkansakin, sillä Tanun turkki oli tuuhea ja pehmeä.
Pentuvuosi 1954 sujui nopeasti ja Tanu osoittautui seuravina vuosina melko hyvin pärjäileväksi keväisissä kollikissojen kohtaamisissa. Juttelimme kerran naapurin Soilin kanssa tonttien välisellä aidalla, kun heidän kissansa köpötteli ohitsemme kovasti kolhituna ja korvat repaleisina. Kommentoin sitten siinä Soilille, että ”mites kulmakunnan kingi on nyt noin surkean näköinen? Kenenkäs kissa sen on piessyt?” ”Se on se teidän Tanu. Se on nyt kingi noissa piireissä”, sanoi Soili. Minä ihmettelin tietysti kovasti, kun Tanussa en ollut huomannut naarmuakaan.
Sitten meille tuli Newfoundlandin koira Pia taloon ja Pian piti tutustua perheeseen ja varsinkin Tanu-kissaan.
Se tapahtui niin, että Tanu istui keskellä pihaa ja Pia-pentukoira hyppi ja pyöri sen ympärillä. Tanu kääntyili takamuksillaan verkkaisesti aina kohti Piaa ja jos se tuli liian lähelle, se sai kipakasti kynsistä.
Aika pian Pia-koira oppi oikean marssijärjestyksen eikä enää häirinnyt Tanua lähentelyillään.
Sitten tuli paha yhteenotto minun ja Tanun välillä. Tanu kun ei sietänyt yhtään, että sen vatsapuolelle kosketaan ja se urisi tai raapi moiseen syyllistyneitä. Yritin jotenkin kouluttaa sitä pois siitä ja koskin taas kerran sen vatsapuolelle kokeeksi. Se suuttui silloin tosissaan ja puri ja raapaisi minua kipeästi. Nyt suutuin minäkin ja heitin Tanun lähinpään seinään. Tanu lähti siitä paikasta ulos ja oli poissa koko loppupäivän ja illan.
Seuraavana aamuna, kun olin menossa ulos ovesta aamulehteä hakemaan, istui Tanu oven ulkopuolella mairea hymy naamallaan ja selvästi aivan elävä lintu poikittain suussaan. Se laski sen verannan lattialle, mutta pisti heti tassunsa sen päälle, ettei lintu päässyt karkuun. Koko ajan Tanu tuijotti minua silmiin ja arvelin tämä olevan jonkinlainen anteeksipyyntö ja kiittelin sitä kovasti. Keltasirkuksi osoittatuneen linnun otin käsiini ja vein omaan huoneeseeni isohkoon hiiren häkkiin pariksi päiväksi, että näkisin sen olevan kunnossa. Eihän sitä voinut Tanun nähden vapauttaakkaan, kun toinen lahjaksi oli tuonut.
Pari päivää myöhemmin Tanu toi minulle talitiaisen aivan samoin konstein ja myöhemmin vielä toisen tiaisen ja kaksi hiirtä. Kaikki elävinä ja täysin vahingoittumattomina.
Mietin kauan, mistä ihmeestä kissa keksii tehdä moista ja päädyin siihen, että se oli nähnyt minun hoitavan ensin tuulihaukka Villeä ja sitten oravanpoika Oskua ja lopulta Kalle-varistakin ja päätellyt sitten, että kerään eläviä eläimiä, en kuolleita. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta miksi muuten petoeläin, vaikkakin kotikissa, olisi tuonut kotiin ja nimenomaa minulle nuo ”lahjat” elävinä. Voi sekin olla syynä, että kerran ainakin moitin sitä kovasti, kun se oli tappanut yhden talitiaisen.
Tanu kissa eli 7-8-vuotta vilkasta kissamaista elämää kunnes sitten katosi ja löytyi pitkän ajan jälkeen naapurin liiterin välikatolta ilmeisesti rotanmyrkkyyn kuolleena.
Naimisiin mentyämme saimme vaimoni Sirpan kanssa aika pian ostettua hyvin pienen omakotitalon ja meille syntyi Jari-poika helmikuulla 1963. Jarin ollessa muutaman kuukauden ikäinen meille ”tuli” taloon poikakissa Jeppe, jonka tehtäväksi suunnittelimme ympäristön hiiri- ja rottakannan harventamisen.
Jeppe oli pentuvaiheessaan ylettömän vilkas kissa ja sille tuotti ylivoimaisia vaikeuksia pysyä lattiatasolla. Ei, se meni suunnilleen ”pitkin seiniä” ja kaiken aikaa. Kaikenlaista tavaraa putoili näillä kierroksilla pitkin lattioita, mutta onneksi vähävaraisessa kodissamme ei ollut juuri arvotavaraa pudoteltavaksi. Tosissaan hermostuimme, kun se löytyi pari kertaa Jari-pojan vuoteesta Jarin päällä nukkumasta. Siellä oli ilmeisesti mukavan lämmintä.
Kun olimme lähdössä kesälomalle Savoon sukulaisiin eikä Jepelle heti löytynyt sopivaa hoitopaikkaa, päätimme ottaa sen mukaan. Matka menikin oikein hyvin ja perillä jälkimmäisessä vierailuperheessämme Ropolassa kuulimme, että heiltä on kaksi kissaa kuollut eikä maatilalla ollut nyt sitten yhtään. Tarjosimme Jeppeä ja kerroimme, että pelkäämme Jarin puolesta, kun Jeppe on vähän ylivilkas ja löytynyt pari kertaa Jarin päältä sängystä. Isäntä sanoi, että kyllä kissa heille voi jäädä, mutta ei hänen mielestään kollikissasta kovin kaksista hiirten pyydystäjää tule, mutta kun ei ole nyt muitakaan tyrkyllä, niin kelpaa kollikin. Niin Jeppe jäi sitten maalaistaloon kissaksi.
Paria viikkoa myöhemmin saimme puhelun tuolta tilalta. Isäntä sanoi peruvansa kaikki puheensa kollikissoista huonoina pyytäjinä. Jeppe oli jo lähtömme jälkeisinä kahtena aamuna raahannut pari melkein oman kokoistaan rottaa navetan ympäristöstä tuvan portaille, ihan vaan malliksi. Kovasti saivat kuuleman mukaan Jepeltä kylmää kyytiä hiiret ja pienemmätkin rotat joita se toi näytille siihen portaille lähes päivittäin. Palkinnoksi se sai aina aamuisin lypsylämmintä maitoa.
Muisteli, Heimo Kuukkanen