Heimo-Vaijan tarinoita

  Viallista sytytyslankaa oli Ilotulitus Oy heittänyt roskiin todella suuria määriä ja me tietysti Sepen ja Kosan kanssa olimme ahkerasti keränneet niitä ja jopa muutamat pikkujunnutkin olivat siinä suhteessa kunnostautuneet.  Kaksimetrinen piikkilanka-aita ei auttanut, kun lankojen välistä osattiin pujottautua kepakoilla niitä tukien.

  Muistuu mieleeni yksi juttu, joka oli kovasti Hannu-veljeni kertoman tapauksen kaltainen, mutta tällä kertaa vielä säästyttiin henkilövahingoilta. Nämä junnut olivat käyneet myös sitä roskista penkomassa ja saaneet saaliikseen ison kasan rakettien sytytyslankaa. Sitä oli kuuleman mukaan pari päivää auringossa kuivateltu ja nyt oli koko kasa käärittynä sanomalehteen ja nostettu kannon päähän.  Se muodosti sellaisen puolen metrin epämääräisen pallon ja herrat raapivat tikkuja saadakseen jonkun  ulkonevan sytytyslangan pään syttymään. Kävelin  Kosan kanssa Käätypolkua, kun huomasimme porukan Peltsin (pelikenttänä käyttämämme peltoalue) laidalla. Kurkimme hetken, että mitä ne junnut oikein puuhaavat ja samassa keksimme mitä on menossa, kun näimme sytytysyrityksen, jossa yksi junnu puhalteli huonosti palavaa lankaa nenä kiinni paketissa. Juoksimme paikalle ja tivasimme, että mitä ihmettä olette tekemässä?  Pojat selittivät, että nämä on heidän, kun kerran ovat hakeneetkin ja saavat tehdä sillä mitä haluavat. Ehdotimme sitten, että pankaa sitten se tuosta sanomalehden reunasta tuleen ja siirtykää muutaman metrin päähän. Niin sitten suosiolla tapahtui. Komea tuli- ja savupallo syntyi, kannon pää mustui ja pojat olivat mielissään. Muistutimme kuitenkin lähtiessämme, että “katsokaas miten olisi käynyt , jos se olisi syttynyt äsken, kun puhaltelitte nenä kiinni kasassa”.  Toisekseen, meitähän siitä olisi syytetty, kun olimme jo valmiiksi pahisten maineessa ja tietysti ”yllyttäjiä”.  Kun Hannu- veljeni kertoili lähes vastaavasta tilanteesta samoihin aikoihin, tuli mieleeni, että hyvää onnea oli meillä Käätiksen poikaporukoilla yltäkyllin.

  Ettei tyhmät pienet junnut saisi yksin moitteita ymmärtämättömyydestään, niin  kerronpa tarinan isäukostamme.  Istuimme kerran päivällispöytään illansuussa koko perhe. Isä alusti vakavan varoituksen syntilistalleni kertyneistä naapureitten valituksista noista rakettiharrastuksista ja saarnan lopuksi hän ilmoitti hävittävänsä kaikki rakettitarpeet koko huushollista. Annoin kiireesti pikkuveli Hannulle ( n.8v)  silmämerkkejä, että äkkiä nyt kaikki piiloon ja Hannu hetken päästä ilmoittikin, että onkin jo syönyt ja häippäsi pöydästä. Hän juoksi kellariin, kaappasi lattialla kuivumassa olleet Ilotulituksen kaatopaikan kosteista raketeista tyhjennetyt ruutipussit kainaloonsa ja kapusi kellarissa olevan painevesisäiliön yli, portaan alla olevaan varastoomme ja kätki ne sinne. Kiireesti ulos kellarista ja muina miehinä omaan huoneeseensa.
  Isäukko lähti myös syötyään kellariin. Hän paiskasi lattialle jääneen nipun syttäreitä ja osin tyhjennettyjä raketinjämiä valurautaiseen Högforssin keskuslämmityspannuun ja löi luukun kiinni. Luukku pysyi kiinni vain muutaman sekunnin ja sitten kuului kova kumahdus ja rämähdys. Täyttöluukku paiskautui auki, myös tuhkaluukku aukesi  ja melkoinen kasa hehkuvia koksinkappaleita lensi lattialle. Täyttöluukusta ulos lyöneet liekit kärvensivät isäukon kulmakarvat ja tukan etuosaa. Hänellä oli onnekseen pitkähihainen flanellipaita ja vihreä virkattu pipo päässään, joka suojasi loput hiukset. Kurkkiessani pannuhuoneen ovesta sisään kysyin hyvin varovasti, että ”kävikö pahasti”.  Sodankäynyt mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”tästä asiasta ei sitten puhuta enää tämän enempää”.
Eikä  sitten puhuttu. Kukin hoiteli omia hommiaan: me rakentelimme rakettejamme ja hän rakenteli taloaan ja hoiteli puutarhaansa.
  En koskaan, edes aikuisena,  raaskinut kertoa isäukolle, että hetkeä aikaisemmin olisi nipussa kenties ollut koko pannun paloiksi  räjäyttävä satsi ruutia.

Kirjoitti  Heimo Kuukkanen