Suurjännitettä Käätypolku 8:n kellarissa
Tapasimme Mäkisen Pasin, Alavan Soikan, Vakkalan Paulan ja Laakson Tanen kanssa jokasyksyisellä, Sirpa-vaimoni valmistamalla silakkalounaalla ja Pasi sattui muistelemaan käyntejään Käätypolku 8:ssa silloisessa kellariboxissani ja siitä sitten tämä tarina sai alkunsa:
Lapsuudenystäväni, nyt jo edesmennyt Pasi Mäkinen Kumpulasta, poikkesi aika ajoin fillaroidessaan meillä kylässä. Alun perin vanhempamme olivat olleet samassa demarien nuorisojärjestössä jo ennen sotia ja jatkaneet yhteydenpitoa niiden aikana ja myös jälkeen. Pasi kuului hieman myöhemmin myös kotihippojeni vakiokaartiin Karin Soikan ja Vakkalan Kostin ohella. Mehän kävimme Pasin ja Vakkalan Kostin kanssa yhdessä Niemisten tanssikoulunkin Kulttiksella (Kulttuuritalolla).
Tämä Pasin käyntikerta oli ehkä keväällä -58. Pasi oli ollut kesätöissä harjoittelijana eräässä radioliikkeessä Töölössä ja näki siellä kaikenlaista alan huoltotoimintaa, mutta meikäläisen kellariboxi oli hänellekin ihmemaa. Siellä oli levällään useampikin radion raato joista suuri osa niistä oli evakuoitu Finnmanin Sonjan isän jäljiltä heidän takapihansa roskiksesta. Oli myös kaikenlaista induktoria, sähkömoottoria ja vahvistimen tekelettä omilta jäljiltä, rakettiosastokin vasemmassa takanurkassa, mutta ennen kaikkea siellä oli aivan ainutlaatuinen valaistusjärjestelmä koko katon alalla jota oli vajaat 20-neliömetriä.
Loisteputket olivat jo tulleet jäädäkseen, mutta ne olivat meikäläiselle turhan kalliita ostoksia. Työpaikkani, silloisen PLH:n Radiolaboratorion, varaston pikasiivouksesta pelastin nipun loppuun palaneita loisteputkia ja pari neonmuuntajaa, jotka antoivat tuollaiset 4000 volttia per kappale. Huomasin sitten niitä loisteputkia testaillessani, että ne palavat vielä iloisesti toisen elämän tuollaisella 1000:lla voltilla per putki. Ripustelin niitä kellariboxini katossa roikkuviin keskuslämmitysputkiin ja betonilaudoituksen jäljiltä kattoon jääneisiin rautalankoihin yhteensä kahdeksan kappaletta. Sitten vain 4000 voltin neonmuuntajat molempiin päihin suurjännitekaapelein. Hienosti loistivat ja ennenkaikkea; syttyivät silmänräpäyksessä. Ei mitään perinteistä loisteputkien vilkuttelua syttyessään. En ehkä kiireiltäni ehtinyt juottaa kaikkia liitoksia ja siksi ne aika ajoin myös räiskähtelivät iloisesti. Pasi vain oli jo sen verran alaan perehtynyt, että arveli olevansa hengenvaarassa, jos vaikka pää tai käsi niihin osuisi. Lohduttelin häntä, että ei siitä henki menisi, korkeintaan joku pieni palovamma. ”Se on katsos suurjännitettä ja kulkeutuu ihon pintaa pitkin”. Pasi ei mielestään oikein innostunut siitäkään tiedosta, vaikka teoria tuli selväksi. Jalkojen alla oli kuitenkin sähköä hyvin johtava paljas betonilattia ja kaiken lisäksi muutama epämääräinen pussukka erilaisia ruuteja nurkkahyllyllä, jotka odottivat vain yhtä pienen pientä kipinää.
Avioiduttani tuo kellariboxi muuttui äitini valtakunnaksi, kun sinne asennettiin pyykinpesukone ja kuivausnarut. Oli pakko kerätä pois tuo hieman erikoinen valaistusjärjestelmä. Harmi, se oli hyvä ja ekologinen.
Minä kävin sitten puolestani noviisina joskus siellä (siis Pasilla ja siis fillarilla) Kumpulan uimalassa harjoittelemassa syväsukellusta neljän metrin altaassa, josta poimimme pohjalta porukan sinne syöteiksi heittämiä lantteja. Pasi peittosi minut mennen tullen, vaikka kuvittelin olevani kova kundi sukeltamaan. En oppinut tasaamaan korvieni painetta, vaan menin pohjalle korvat tuskasta ulvoen. Ei ollut kivaa, mutta en kehdannut myöntää ongelmaa, että keuhkot kesti, muttei korvat. Sain tosin sieltä minäkin joskus limsarahat. Sananmukaisesti työllä ja tuskalla. Painotus sillä tuskalla. Armeija-aikanamme osuimme Pasin kanssa samaan viestijoukkojen AU-kouluun Riihimäellä, jossa puolustimme ankarasti Hesalaista näkökulmaa ja vapaata puntisoikeutta, kun ei muuta parempaa puolustettavaa osunut kohdalle. Santsari- alikersantti Aksila ei tykännyt meistä.
Katso: https://www.heimovanhin.fi/armeijan-harmaissa-osa-3/
Pasista aika jätti v.2019.
Pasia muistellen; Kirjoitti, Heimo Kuukkanen