Heimo-Vaijan tarinoita

    Käätypolulta on monta villiä tarinaa, mutta ei tämä Huhtasuontien talommekaan ihan osattomaksi jäänyt. Satu tyttäremme kävi tässä perheineen eräänä viikonloppuna ja muistelimme vanhoja hyviä aikoja. Tarinan vuosi lienee 1977 tai niillä main.

    Tulin eräänä perjantai- iltana uupuneena töistä tehtaaltamme Leppäkoskelta (Riihimäen ja Turengin välissä, Helsingistä n.85km)  Arvelin voivani pitkän viikon ja puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen vähän oikaista sohvalle, mutta ei. Rouva Sirpa ilmoitti oitis, että ”viemäri ei ole vetänyt kunnolla moneen päivään ja nyt se tulvii jo kellariinkin. Se on saatava heti kuntoon”.

    Ei auttanut mikään.  Rassaamaan vaan putkistoja, mutta se ei auennut.  Tukoksen täytyi olla pääviemärissä talon ulkopuolella.  Olisiko jäätynyt, kun oli ollut kovia pakkasia? Oudolta tuntui sekin, sillä lunta oli reilusti eikä silloin yleensä routa mene niin syvään.  Seuraava vaihtoehto oli kaivaa viemärin kansi talon nurkalta esiin ja avata se.  Helpommin sanottu kuin tehty. Pakkastakin oli.  Kansi oli jäätynyt lujasti maahan ja kaivonrenkaaseen, joten lisää taas työkaluja, kankia ja isompia lapioita. Kovan vääntämisen jälkeen kansi vihdoin aukesi ja jotain mössöä siellä näkyi, viemäri, kun oli.  Hain portaat ja laskeuduin ämpärin, lapion ja rassin kanssa kaivoon. Ahdasta oli ja pimeää, mutta sain lapioitua muutaman ämpärillisen ylös ja silloin alkoi tukoksen syykin selvitä. Viemärin pohja oli täynnä suolakurkkuja, joita heittelin sitten kiukuspäissäni pitkin pihaa.  Aina kun sain kaivon pohjan tyhjäksi, sinne valahti uusi satsi putkea rassatessani.  Sirpa oli viikolla tyhjentänyt vanhat homehtuneet suolakurkut vessan pönttöön.  Niitä oli ollut ainakin kaksi tai kolme kymmenen litran purkillista. No, tukos aukesi pitkän aherruksen jälkeen ja vedet virtasivat taas iloisesti. Perherauhakin palasi jossain välissä viikonlopun mittaan.

    Keväällä hankien sulaessa sitten naapurit saattoivat havaita Sirpa-rouvan aamuisin astelemassa ämpärin kanssa pitkin pihaa. Hän näytti keräilevän maasta jotain. Mitä sieltä näin aikaisin voisi löytyä?  Arvasitte oikein. Suolakurkkujapa tietenkin.

    Viimeisenkin kinoksen siitä rapun pielestä sulaessa paljastui myös kadonneitten talvikenkieni arvoitus.  Siellähän ne olivat olleet hangessa koko talven hyvässä tallessa. Syykin alkoi kuulustelujen  edetessä selvitä:  Lapsosillamme oli ollut vaikeuksia omaksua oikeaksi määritelty tapa säilyttää kengät eteisen telineessä tai kellarin portaikossa.  Ne tahtoivat kerta toisensa jälkeen kerääntyä keskelle verannan lattiaa tai ovensuuta. Sirpa oli sitten eräänä iltana sydämistynyt ja paiskannut kaikki kengät pihalle ja ilmoittanut lapsukaisille, että valitkaa sieltä, jos ulos huomenna aiotte.  Lasten kengät olivat illan mittaan löytäneet oikeille paikoilleen, mutta isukki parka, jonka kenkiä joku oli ilmeisesti lainannut viikolla, ei  ollut noutamassa omiaan ja lumi peitti ne armeliaasti kevääseen asti.  Onneksi eivät olleet ainoat.

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

    P.S. Kenkieni talvisäilytyksen yksityis- ja ajankohdista on perheessämme esitetty poikkeavia mielipiteitä, mutta todisteitten puuttuessa annan niiden raueta toistaiseksi.  Kirjoittakoon kukin omat muistelmansa muistamansa mukaan.