Keväällä -57, tuon “salamoiva puhelinlinja”- episodin jälkeen, kehitimme Häkkisen Sepon kanssa uuden projektin, jossa ideana oli päästä eroon tuosta lankapuhelimesta jossa riesana olivat naapuruston kateelliset kakarat lankaa katkomassa ja niin rakensimme samaisen “Poikien Askartelukirjan” ohjeiden mukaan langattoman puhelimen. Se toimi sillä pienemmällä kipinäinduktorilla minulta päin ja isommalla Sepolta. Puhe kuului mainiosti ja käytimme onneksemme jonkinlaista salakieltä, sillä muutaman päivän kuluttua Karin Soili kyseli sattumalta ohimennessäni, että tulisitko vilkaisemaan tuota heidän radiotaan, kun sieltä kuuluu välillä ihan kuin joittenkin puheluita. No, minä vilkaisin ja tutkin värkkiä asiantuntevasti ja säätelin hetken asemia. “Joo, vähän viritykset pielessä, mutta luulen tällä korjaantuneen”, sanoin ja jatkoin matkaani Häkkisille. Sepon kanssa pidimme sitten viiden minuutin pikapalaverin ja hyvin pitkin hampain purimme laitteet pois käytöstä. Arvelimme, että Soikka ei taatusti ollut ainoa, joka kuuli puhelumme ja jossain vaiheessa saattaisi olla peräti poliisi tyhmiä kyselemässä oviemme takana. Heitä kun oli tarjolla omalla kylälläkin ja varmasti olisimme olleet ensimmäisiä epäiltyjä, jos kyselyjä olisi tullut.

Kerran osuin Soikkaa auttamaan toisessakin vähän kyseenalaisessa hommassa, hän kun oli jäänyt kotinsa oven taakse jostain syystä. Kävin pikaisesti kurkkaamassa, että minkälainen lukko siellä olikaan ja onneksi oli aika vanhanaikainen. Olin jonkun samantapaisen hylätyn purkanutkin joskus ajankulukseni ja nyt oli helppo homma näyttää osaamistani. Taivutin kellariverstaassamme sopivan koukun ja kävin “tiirikoimassa” lukon auki. Soikka oli ihmeissään ja hyvillään moisesta työnäytöksestä. Varoittelin kyllä, että älä nyt ihmeessä kerro naapurustolle noista taidoistani eikä hän sitten ilmeisesti kertonut, kun ei “perästä kuulunut” .

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen