Poju
Vuoden 1980 kieppeillä vuokrasimme lasten talvilomaksi mökin Polvijärveltä, Höytiäisen pienestä saaresta. Itse mökkireissu ei ollut kovinkaan kummoinen tarinaksi, mutta sieltä mukaan tarttunut koira jäi kyllä mieliimme.
Saimme mökin vuokraajalta postin kautta aivan käypäiset ohjeet ja kartan tapaisenkin lopputaipaleelle, koska olimme menossa tiettömään saareen. Kommelluksitta perille päästyämme purimme autosta lapsikatraan ja tavaramme lumenpeittämän järven rannassa. Saareen ei näet ollut jäätietä eikä mitään muutakaan tietä, vain latu, jota pitkin meidän oli määrä suunnistaa mökille. Ohjeen mukaan saareen oli rannalta alle kilometri, mutta nopesti hämärtyvässä illassa se näytti kohta katoavan horisonttiin. Lähdimme kamppeinemme, joita oli todella runsaasti, kohden saarta. Matkan tekoa auttoi se, että meillä kaikilla oli sukset, sillä hangessa kahlaaminen olisi ollut liian raskasta. Tavaroita ja laskettelua varten meillä oli muoviset pulkat. Lähelle mökkiä päästyämme pysähdyimme hetkeksi huokaisemaan ja Jyry n.10v. kuiskasi äkkiä: ”Hei, kuulkaa kaikki … ei kuulu mitään”. Eikä todellakaan kuulunut mitään. Ei sitten yhtään mitään.
Mökille päästyämme oli siellä jo vuokraaja-isäntä meitä odottamassa. Hän oli kantanut mökin ja saunan puulaatikot puita täyteen ja sytytteli öljykaminaa, mutta se ei oikein onnistunut. Isäntä alkoi jo kovasti hermostua, sillä tuo kamiina oli kuitenkin olennainen osa mökin lämmitystä yön yli ennenkuin isohko takka lämpiäisi riittävästi. Kun hän lopulta luovutti ja sanoi, ettei osaa enää sille mitään tehdä, kysyin, voisinko minäkin yrittää, kun meillä oli ollut parissakin asunnossa samanlaiset ja sopihan se. Purin sitten öljynsäätimen ja tyhjensin sen vedestä ja lietteestä ja kasasin taisin paikalleen. Tuon jälkeen laite sitten alkoikin toimia. Isäntä oli kovasti tyytyväinen ja lupasi hyvittää vuokrasta. Pääsimme siitä sitten pikku hiljaa yöpuulle.
Puolivälissä viikkoa eräänä aamuna herätessämme pyörähteli mökin nurkissa komea suomenajokoira. Lapset innostuivat siitä kovasti ja se tuntui olevan leikkisää lajia. Kielsin kuitenkin syöttämästä sitä, sillä arvelin sen karanneen kotoaan ja sen olisi vaikeampaa palata, jos syöttäisimme sitä. Koira pyöri pihan liepeillä koko päivän ja pyrki illalla väkisin sisään, mutta en päästänyt, kun pelkäsin sen kotiutuvan. ”Kyllä se näin kovalla pakkasella lähtee kotiinsa yön aikana”, arvelin, kun mittarissa oli jo yli viisitoista astetta pakkasta. Aamulla koira oli kuitenkin taas ovella heti, kun aloimme liikkua mökissä. Nyt se oli kuitenkin jo niin nälkäisen oloinen, että heitimme sille vähän ruoan rippeitä pihalle jotka se hotkaisi silmänräpäyksessä. Vettä annoimme sille myös vaikka näytti se lunta syömälläkin pärjäävän. Pian sille vakiintui nimeksi Poju, poikakoira kun oli.
Loppuviikko meni mukavasti hiihdellessä ja koiran kanssa leikkiessä. Sitten tuli kotiin lähdön aika. Olimme kaiken aikaa arvelleet, että tuo koira jää sinne mökin liepeille lähtiessämme tai ainakin lähimmälle kyläpahaiselle, mutta toisin kävi. Automme lähtiessä Poju hölkytti aivan rinnalla ja kapealla tiellä pelkäsin koko ajan sen jäävän auton alle. Mökkirannasta Polvijärven keskustaan oli noin 25 km. Vauhdin lisääminen ei myöskään auttanut, sillä sillä vauhdilla, millä noilla lumisilla pikkuteillä ikinä uskalsi ajaa, ei Poju jäänyt kyydistä. Se hävisi pari kertaa näkyvistä ja arvelimme kotipaikan löytyneen, mutta ei, kohta se laukkasi taas perässä tai rinnalla. Parista seuraavasta kohdalle osuvasta talosta kysyimme, josko tuntisivat tällaista koiraa ja kenen se voisi olla. Eivät tunteneet. Kyselimme sitten, mihin siitä voisi ilmoittaa ja taloista neuvottiin poikkeamaan Polvijärven nimismiehen juttusilla. Niin tehtiin. Päätielle saavuttuamme päätin kokeeksi jättää sen kyydistä ja nostin vauhdin yli 80 km:iin tunnissa ja jäihän se lopulta. Lapset jo vähän väänsivät itkua, pienin eli Satu ainakin ja lupailimme Sirpan kanssa, että jos se tulee perässä Polvijärven keskustaan tai löydämme sen paluumatkalla, niin otamme sen mukaan oletuksella, että omistaja ei ole poliisille mitään ilmoittanut. Ei ollut ilmoitettu kadonneeksi ja jätin yhteystietomme siltä varalta, että omistaja vielä löytyy tai kaipaa ja kerroin hänelle, että olimme sopineet ottavamme koiran Helsinkiin mukaamme, jos se vielä tiellä vastaan tulee eikä omistaja ole kaivannut.
Lähdimme sitten paluumatkalle samaa päätietä jonka alussa Poju oli jäänyt jälkeen vauhdistamme. Silmä kovana me kaikki katsoimme tien vieriä ja kohta näkyikin kovasta juoksusta lopen nääntynyt Poju jolkottavan kohti. Kun pysäytin auton Poju lähti laukkaan ja kun Sirpa-vaimoni avasi sivuoven, niin Poju heittäytyi autoon hänen jalkoihinsa. Sirpan viimeinenkin vastustus loppui siihen. Niin Pojusta tuli meidän perheen koira vähäksi aikaa.
Kotiin Huhtasuonteille päästyämme Poju pysyi jonkin aikaa hyvin pihassa, mutta saatuaan vainun rusakoista tai muusta saaliista se sekosi ja ryntäsi suin päin jäljille. Saimme sen muutaman kerran huudeltua ja haettua takaisin, mutta sitten tuli se viimeinen kerta, kun se oven raotuttua ryntäsi joillekin eilisille jäljille ja hävisi näköpiiristä. Haimme sitä muutaman päivän ja kyselimme kaikilta tutuilta ja tuntemattomilta. Joku oli nähnyt sellaisen koiran juoksentelevan jossain päin Puotilaa, mutta ei sitä sitten koskaan löytynyt. Polvijärven nimismiehen mukaan ajokoira on sillä lailla tyhmä, että se jäljelle innostuessaan ei näe eikä kuule mitään ja jos se sattuu menemään yli liikennöidyn tien, se saattaa kadottaa hajujäljen jota palata takaisin. ”Tuollainen vahva suomenajokoira voi juosta päivässä useita kymmeniä kilometrejä”, hän kertoi.
Jäimme kaipaamaan Pojua.
Kirjoitti, Heimo Kuukkanen. Viimeksi päivitetty 23.03.2013 17:46
