Pia-koira uppotukin sukeltajana
Newfoudlandinkoira Pia oli tässä tarinassa jo reilut parivuotias, kun Hanskin kanssa päätimme testata sen sukeltajan ominaisuuksia. Olimme aiemminkin kokeilleet kivien heittämistä veteen ja jos se vain ne näki, niin kyllä ne takaisin saatiin. Haistelu, kun ei veden alla oikein onnistu etevältäkään koiralta, niin vain näkö jää jäljelle. Ideana oli heittää veteen joku riittävän iso, hyvin erottuva kappale, joka kuitenkin uppoaa nopeasti.
Mattolaiturin vieressä oli Vartiokylän Kartanon hevoshaan lahonneet aitapylväät ja otimme niistä muutaman painavan kappaleen. Sitten heitto veteen ja ennenkuin käsky ”hae” ehti kunnolla kuulua oli Pia jo matkalla. Muutamassa hetkessä laho pala löytyi ja Pia riepotti sen innoissaan muruiksi maihin päästyään. Muutaman tällaisen heiton jälkeen mietimme, että miten sen saisi sukeltamaan syvemmälle ja pidempään. Testiin käytettiin yhtä täysikokoista aitapylvästä, jonka kanssa sukelsin ja iskin kiinni syvimpään kohtaan eli noin puolentoista metrin syvyyteen. Kävin pari kertaa vielä nuijimassa sitä tiukemmin saveen kiinni toisella tolpan pätkällä. Hannu valmistautui rannalla katsomaan ajan kellosta ja tasaminuutilla antoi merkin. Sitten päästettiin Pia irti ja syötiksi heitettiin melko pitkälle tuo lyhyempi pätkä.
Pia sukelsi oikealle kohdalle ja löysikin tolppamme. Siihen se kävi sitten tiukasti hampain kiinni ja minä sukeltelin alas katsomaan homman edistymistä muutaman kerran ja sitten tuli Hanski vuoroon. Pia reuhtoi ja nyki tolppaa veden alta melkein kolme minuuttia eikä ensimmäisen minuutin jälkeen sitä juuri enää erottanut harmaaksi sotkeutuneesta vedestä kuin puolen metrin päästä. Mutta tolppa tuli rannalle ja sukeltajakoira oli näyttänyt kykynsä. Oli se kyllä sillä kertaa niin puhki, ettei se enää mennyt veteen uuden palikan perään eli joku raja löytyi senkin uimahaluille.
Olin eräänä syksynä Herttoniemen kesäsaunalla isäukon kanssa polkupyörillä ja Pia oli mukana. Uimaan mennessämme huomasimme, että vesi oli poikkeuksellisen matalalla eli laiturilta veteen oli normaalin kolmen metrin sijasta lähes neljä metriä. Piaa se ei näyttänyt haittaavan. Heti remmistä päästyään se syöksyi laiturille ja hyppäsi täydestä vauhdista mereen. Vieressäni ollut saunavieras katsoi koiran menoa ja sanoi, että ”nyt taisi sattua pahasti, kun noin korkealta hyppäsi mahalleen” Mutta ei mitään. Pia tuli hetken päästä rannasta ylös ja kun heitin sille kepin veteen se hyppäsi taas. “Hirvittää katsoa, mutta ei tuo näytä satuttavan itseään”, tuumaili vieras. “Hurja luonto sillä on koiraksi”. Kävin minäkin siellä kastautumassa, mutta ei tuo kaksitoista-asteinen vesi enää kovasti houkutellut, vaikkei se Piaa haitannut yhtään. Uihan se avannoissakin, aina kun sellaisia vain jostain löytyi. Uimasta noustua Pian todellinen kroppa erottui, kun paksu turkki oli pitkin ihoa. Sehän oli melkoisen soukka muodoltaan, viisikymmentäviisikiloiseksi koiraksi sen hetken, ennenkuin ravisti turkkinsa taas kuivaksi ja pörröiseksi.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen