Omenavarkaissa -56

  Omenavarkaudet olivat silloin ja kenties ovat vieläkin, lasten ja nuorten harrastuksia.  Nykyään omenien arvostus on melkolailla alemmalla tasolla kun tuolloin, 50-60- luvuilla, jolloin niillä oli aivan eri merkitys taloudelliselta kannalta. Ei ollut “etelän hedelmiä” saatavissa C-vitamiinilähteeksi, vaan se piti saada näistä kotimaisista lähteistä pimeän talven varalle.  Tavallisimmin talviomenat pakattiin yksin kappalein paperiin tai lastuvillaan ja varastoitiin kellariin tai vinttiin talveksi.  Käytännössä viimeiset piti käyttää tammi- helmikuun loppuun, jos toivoi edes osan omenoista olevan vielä syötäviä. Hilloja ja mehuja niistä tehtiin myös, mutta niissä tietysti C-vitamiinit hupenivat melkoisesti tuoreisiin verrattuna. Koulurepussa oli omena monilla lapsilla eväiden jatkeena ainakin syyskaudella.
 
  Tässä kertomani tapaus ei jäänyt ainoaksi, mutta jännin se oli omalla kohdallani.   Kotikylässämme Vartiokylässä, siinä Linnanherrantiellä, vähän  matkaa Riskutien  risteyksestä Kontulaan päin, oli matala omakotitalo runsaan omenatarhan takana. Isännällä oli varmaan ollut harmia omenavarkaista aiemminkin, koska tarhaan oli asennettu monilankaiset paukkuhälyttimet.  Sehän se oli kuitenkin se suurin syy, miksi tämänkertaisen poikaporukan oli pakko mennä sinne.  Kylällä liikkui lisäksi huhu, että isäntä ampuu haulikolla suolapaukun takapuoleen, jos näkee omenavarkaan.
  Hiivittiin sitten illan hämärissä peräkanaa omenatarhaan ja varottiin visusti  hyvin kätkettyjä ohuita paukkulankoja. Taskut ja pusakan povet tungettiin täyteen omenia ja ystäväni Vakkalan Kosa toimi asiantuntijana, että osattiin ottaa makeimpia lajikkeita,  heidän oma puutarhansa kun oli ehkä vielä suurempi.  Sitten koitti poistumisaika ja pari viimeistä perääntyjää laukaisi langat.  Paukut räjähtivät komeasti,  ulkovalot syttyivät, ovi aukesi melko nopeasti ja omistaja ilmestyi aukkoon huutelemaan jotain painokelvotonta, mutta meitä vietiin jo pitkällä.  Haulikonlaukausta ei kuulunut, joten arveltiin se asia legendaksi.  Seuraavana iltana käytiin pienemmällä porukalla laukaisemassa vain paukut, mutta ei vieläkään tullut haulikosta.  Sitten annettiin sen puutarhan olla.  Arveltiin, ettei ne niin halpoja ole nuo paukutkaan (Kosti oli tarkistanut hinnat jostain puutarhalehdestä)  ja me saimme jo omenamme.  Lohdutukseksi sanottakoon,  että kyllä meillä poikaviikareillakin oli siis jonkinlainen omatunto, mutta meillä taisi olla sen verran enemmän tyhmyyksiä tunnoillamme, ettei omenavarkaudet lisänä paljoa painaneet.  Sensijaan paukkujen hinnat olivat lähempänä sydäntä.

Muisteli, Heimo