Melkein hukkumassa Loilanniemellä 1948
Pääsimme, äiti ja minä, isän kanssa demarien kansainväliselle leirille Loilanniemelle, Kolhoon, joka paikka on melkein ei missään eli linnuntietä Mäntän ja Pihlajaveden puolivälissä. Myös Partiolaiset näyttävät retkeilleen siellä usein. Tiesvaikka muutkin.
Leiri oli valtava alue ja alueella pari- kolmetuhatta leiriläistä, joista suurin osa aikuisia. Meikäläisen ikäiselle 7-vuotiaalle ei juuri ikätovereita löytynyt, mutta yksi pari- kolme vuotta vanhempi löytyi joka armosta tai ikäistensä puutteessa tyytyi naperon seuraan.
Ravasimme sitten päivät pitkin leirialuetta, metsiä ja rantoja kunnes eräänä päivänä tämä, olkoonpa nimeltään vaikka Teppo, oli löytänyt hienon pienen niemennokan pitkulaisen lahdelman toiselta puolelta. Hänen mukaansa hieno paikka. Sinne siis.
Matkalla Teppo selosti, että sinne on ihan helppo päästä, kun vesi on melko matalaa ja sinne voi helposti kahlata. Rantaan päästyämme paikka näytti kovasti mielenkiintoiselta ja saattoi olla kauniskin, mutta se oli sivuseikka nyt. Vesi oli aivan kristallinkirkasta ja matkaa vastarannalle oli vajaat sata metriä. Tuo oli helppo arvioida, kun sata metriä oli mitattu Brahenkatu 10 B:n portailta siihen Elannon maitokaupan kohdalle, sanoi isä joskus.
Eikä muuta kuin kahlaamaan. Teppo edeltä oppaana ja minä perässä. Alkumatka meni hyvin vaikka vettä oli jo leukaan asti, mutta yht’äkkiä astuin tyhjään ja nenä veden alla hörppäsin vettä keuhkoon. Kauheasti räpiköiden löysin onneksi taas pohjaa jalan alle, yskin veden keuhkoista ja jatkoin matkaa. Hetken päästä sama toistui.
Arvelin nyt jo hukkuvani.
Pohjassa oli pieniä syvänteitä joihin astuessani painuin veden alle. Sitten muistin paniikista huolimatta, että vaikka en osaakaan uida pää pinnalla, osaan sukeltaa melko pitkälle ja niin tein nytkin.
Melkein vastarannalle ehtinyt Teppo pelästyi myös pahanpäiväisesti, kun taakseen katsoessaan minä olin kadonnut näkyvistä. Hänen pelkonsa laantui, kun kävin hetken päästä pinnalla hengittämässä. Sukeltelin muutaman vajaan kymmenen metrin pätkät ja pääsin perille matalaan veteen. Sitten meille syntyi kiivas keskustelu siitä, miksi Teppo oli väittänyt veden olevan niin matalalla, että tänne voi kävellä pää pinnalla? Hetken kiivailtuamme huomasimme lähes yhtä aikaa saman asian eli minä olin melkein päätä lyhyempi kuin Teppo. Selitys kelpasi, mutta seuraava kysymys oli hänen, eli miten minä osasin uida vaikka olin sanonut etten osaa. En osannutkaan. Olin pitkälti toisella kymmenellä ennenkuin opin uimaan nenä pinnan yläpuolella. Osasin vain sukeltaa ja pisimmillään noin 10-20-metrin matkoja. Jonkinlainen henkiinjäämiskonsti se oli sekin. Myöhemmin sukeltelin 50-75-metrin matkoja (vaikka osasin jo uida). Katso: https://www.heimovanhin.fi/sukelluskilpailussa-75m/
Muisteli, Heimo Kuukkanen