Heimo-Vaijan tarinoita

  Siinä v.1952, 11 vuotiaana, kun Vartiokylässä omakotitalomme kivijalkaa valettiin, olin apupoikana vähän joka hommassa. Vedin nauloja laudoista ja hakkasin niitä suoriksi, kärräsin hiekkaa betonimyllylle portilta, jonne kuorma oli kipattu tonttitien upottavuudesta johtuen. Varsinaisessa valussa hommiani oli toimia senaikaisena täryttimenä eli kävellä ja hyppiä seinän valumuottien välissä polkemassa betonivelliä tiiviiksi kivien väleihin. Saappaat piti olla jaloissa, pitkät housut  ja pitkähihainen työtakki kesäkuumalla, sillä valumuottien väli oli vain kaksikymmentä senttiä ja tikkuista lautaa. Olin myös räjäyttämässä kolmen kuution kiveä talonpaikalta, mutta siitä on oma tarinansa tuossa: Heiska ja kantopommit:  https://www.heimovanhin.fi/heiska-ja-kantopommit/

Sementtisäkkien kuljettamista varten isä vuokrasi kylältä maanviljelijä Gustafssonin valkoista hevosta kärryineen. Gustafssonit omistivat Soraharjuntien vasemmalle puolelle jäävät maat muistaakseni ainakin Mustapuroon asti ja mahdollisesti osia Huhtasuontien vasemmaltakin puolelta. Ehdottomasti pientila, olisiko ollut 4-5 hehtaaria.
  Hevonen tuntui kovasti rauhalliselta ja hyvin vieraankin komentoon sopeutuvalta ja minä olin useana kesänä maalla sukulaisissa ajanut heinäkuormia. Kun sitten talkooväki lähti syömään, niin minun hommakseni jäi ajaa vielä muutama säkki valmiiksi. Ei se 40 kilon säkki  minulta noussut, mutta sain vedettyä ja pyöritettyä niitä kärryille kasan päältä lankkua pitkin. Kun jo muutama säkki oli betonimyllyllä käänsin hevosen taas ympäri ja lähdimme tielle päin uuden lastin hakuun.
  Äkkiä valkoinen polle päätti, että nyt mennäänkin kotiin ja lähti jo portilta laukkaan. Minä temmoin ohjaksista ja huusin “pruuta” kurkku suorana, mutta mikään ei auttanut. Vedin sitten ohjat kireälle taakse ja seisoin kärryjen etulautaa vasten vaakasuorassa, mutta hevonen siitä viis veisasi. Kauhu iski Helytien ja Huntutien kulmassa, kun pelkäsin sen pääsevän vilkkaammin kuljetulle Kiviportintielle. Kiskoin nyt pelkästään vasemmanpuoleista ohjasta niin, että hevosen pää kääntyi sen vasemmalle kyljelle ja kun näköyhteys eteenpäin katosi, se kääntyi vauhtiaan vähentämättä Huntutielle. Sillä kohtaa loivassa alamäessä vauhti vielä kiihtyi. Kaviot ja kintereet hakkasivat kärryn laitaan ja pohjaan ja ehdin vielä pelätä elikon vahingoittavan itsensä. Taas piti roikkua vasemmassa, kun piti Häkkisen kohdalla päästä Käätypolun suuntaan. Käätypolun suoralla mentiin taas täyttä laukkaa ja nyt ei ohjista vetäminen auttanut enää yhtään, sillä vanha ovela koni oli purrut kuolaimet hampaisiinsa, jolloin se ei enää tuntenut mitään suupielissään ohjista vedettäessä. Hyvää onnea tässä tapauksessa oli noiden lähiteiden muodostama, 600 metriä pitkä lenkki, jonka ympäri saatoin hevosen pakottaa.   Ruokailemassa oleva talkooväki kuitenkin huomasi ikkunasta vauhdin ja ahdinkoni ensimmäisellä ohituskerralla.  Putkimies Reiska oli sodankäynyt hevosmies ja hän juoksi passiin tielle, jos onnistuisin saamaan hevosen toiselle kierrokselle mutkista. Hyvällä tuurilla ja kädet verillä pääsin sitten toisen kierroksen maaliin ja Reiska otti juosten vähän ennakkoa, hyppäsi vauhdissa hevosen kaulaan roikkumaan ja veti kielen ulos suusta.  Hevonen putosi vielä vauhdissa polvilleen hiekkatielle ja Reiska piteli kieltä vielä muutaman minuutin kourassaan. “Tää on vanha hyvä konsti pillastuneille hevosille, vaikka ei tämä pillastunut olekaan, kun ei yhtään vaahtoa tule suupielistä. Se vaan tahtoo kotitalliinsa ja kärryillä oli liian pieni mies. Vanha ovela hevonen”.   Kysyin sitten Reiskalta, että kuinka hän uskalsi pistää kätensä hevosen suuhun ja miten hän sai sen kielen ulos ja vielä hevosen laukatessa.  Reiska kertoi, että hevosellahan ei ole hampaita kuin turvan etuosassa ja melko löysät posket sivulla ja että hän sodan aikana oppi tuon tempun vanhoilta hevosmiehiltä.  Siellähän pommien paukkuessa hevoset usein vauhkoontuivat ja niitä piti osata hillitä.  “Mutta älä enää päästä hevosta puremaan kuolaimia hampaisiinsa”, neuvoi Reiska hevosmies Heiskaa virne naamallaan. En päästänyt, eikä ollut mitään ongelmiakaan, kun Reiska oli mukana kärryillä hevosta palauttaessamme. Ei tarvinnut myöskään ohjailla tai muutenkaan patistella, sillä hevonen meni kotitalliinsa kuin automaattiohjauksessa ja vielä reipasta ravia loppumatkan.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen