Las Palmasin vuoret 1979

  Yrittäjänä lomien viettäminen on usein stressaavaa ja varsinkin kotimaassa tai kotinurkilla.
Kaiken aikaa on mielessä, miten ne työntekijät selviävät ja jos kuitenkin joku ongelma tulee.
Mitä kaikkea jäi tekemättä ja mitä sanomatta?  Jos kuitenkin pitäisi poiketa katsomassa?  Keksimme Sirpan kanssa ratkaisun;  tilataan lomamatka jonnekin etelään tarpeeksi ajoissa ja tarpeeksi kauas. Silloin oli pakko järjestää työt niin, että saattoi lähteä ja kaukaa ei mitään kuitenkaan voisi tehdä. Ei edes Huhtasuontien talon jatkuvaa remonttia. (Eikä matkaa raaskisi perua)  Minun tehtäväkseni jäi vain ehtiä samaan koneeseen kuin muu perhe, Sirpa-vaimo hoiti kaiken muun. Joskus muistelin matkalla kentälle, että mihin me olimmekaan matkalla. Katsoin salaa lipuista ja tilanne oli taas hallinnassa.
______________

  Joskus 70-luvun lopulla repäisimme tosissamme ja pidimme kerrassaan kahden viikon loman Las Palmasissa. Kaikki kolme lasta oli matkassa ensimmäisen viikon ja toisen viikon olimme kaksistaan.  Kaisa- anoppi oli luvannut huoltaa pesuettamme tuon viikon ja hyvin se kävikin, kun nuorin, Satu-tytärkin, oli jo 8-vuotias.

  Tällä jälkimmäisellä viikolla kelit Palmasin puolella huononivat selvästi, mutta saaren eteläkärjessä oli aurinkoista joka päivä.  Ajoimme sinne paikallisbussilla parina päivänä, mutta loppuviikosta päätimme vuokrata auton ja hurauttaa katsomaan saarta vähän muiltakin kanteiltaan. Auton vuokrauksesta kysellessämme osui pari vanhempaa mieshenkilöä hotellistamme kuuloetäisyydelle ja kysyivät, sopisiko heidän päästä mukaan saarikierrokselle?  He kyllä maksaisivat osuutensa auton vuokrasta ja kuluista. Toinen oli ajokortiton ja toinen hieman sydänvikainen taksikuski, joten oman auton vuokraus ei tullut heille kyseeseen. Meille sopi ja illalla tehtiin matkasuunnitelmaa viinilasillisten ääressä. Päätettiin heti aamusta ajaa Maspalomasiin aurinkoa ottamaan ja sitten kiertää saarta ihmettelemässä.  Opas varoitteli paikallisista rankkasateista vuorilla ja varsinkin yöaikaan ja erityisesti jostain vuoriston  kulkukelvottomasta osasta.  Mutta emmehän me sinne olleet menossakaan.

  Aamulla, heti aamiaisen jälkeen, tapasimme toisen matkakumppaneistamme. Hän sanoi kaverinsa joutuneen sairaalaan rytmihäiriön vuoksi, mutta vannotti, ettemme jättäisi häntä matkasta. Hän tarvitsi vain jonkun lääkkeen sieltä.  No, pääsimme pari tuntia myöhässä aikataulustamme lähtemään ja potilaamme evästyksenä oli parin tunnin välein pieni välipala ja lääkkeen otto. Muuten kaikki oli kuuleman mukaan kunnossa.
  Otimme aurinkoa Maspalomasissa muutaman tunnin ja iltapäivän lopulla lähdimme matkaan saarta kiertämään. Laskimme hyvin ehtivämme takaisin LasPalmasiin ennen pimeää.  Jonkin ajan kuluttua tuli sydänvaivaisen matkalaisen ruokatauko ja pysähdyimme todella pieneen paikalliseen ravintolaan. Tilasimme jotain porsasta koko porukalle suosituksen mukaan, mutta se alkoi kestää tosissaan. Alhaalta vuoren rinteestä kuuluvista äänistä päättelimme välillä, että porsasta vasta ajetaan takaa, mutta että lopulta sitä sitten nuijittiin pihvikuosiin. Puolitoista tuntia myöhemmin olimme taas matkalla ja kohta oli seuraava lääkkeenottoetappi taas edessä. Nyt riitti baarissa pistäytyminen, mutta varjot alkoivat uhkaavasti pidetä.

  Karttaa tutki Fiat 850:n  takaistuimella kaksi matkustajaamme ja heidän opastuksellaan yritin osua oikeisiin tienhaaroihin.  Tuo turistikartta oli todellakin vain suuntaa antava, sillä siitä puuttui kaikki pikkutiet ja joskus vähän isommatkin. Jossain vaiheessa huomasimme olevamme kuitenkin vuoria ylittävällä hiekkatieosuudella, vaikka alempaa oli ollut tarkoituksenamme mennä. Äkkiä oli edessämme alaspäin viettävä tie, josta keskeltä oli kaatosade syönyt hiekan pois yli puolen metrin syvyyteen ja lähes metrin leveydältä. Paikoin renkaat juuri ja juuri ylettyivät uran reunoille. Aurinko laski ja hämärä saapui. Kääntyminen oli mahdotonta, koska tien leveys ei riittänyt ja eteenpäin meno arveluttavaa. Sirpan ja molemmat herrat patistin pois autosta kävelemään edeltä katsomaan tien reunoja siltä varalta, että ne olisivat huonommat kuin miltä näyttivät auton valoilla nähtynä.  Valutin Fiiua hissun kissun tuota tienpätkää tai oikeammin ojaa myöten. Toinen rengaspari ojan toisella, toinen toisella puolella.  Isohkoja irtokiviäkin riitti vielä riesaksi auton pohjaa raapimaan. Pienen pieni virhe olisi suistanut auton kyljelleen ojaan. Muutaman pienen kylän valot näkyivät vielä alhaalla laaksossa 100-200m:n syvyydessä. Hetken perästä ei näkynyt enää niitäkään. Olimme joutuneet pilven sisään.  Porukka sitten kyytiin ja matka jatkui. Näkyvyys edessä oli metristä viiteen ja vuorelta vierineitten kivien väistely oli haastavaa puuhaa, kun ne erottuivat juuri ja juuri ennenkuin kolisi. Usein kolisikin. En kaikkia ehtinyt tai viitsinyt enää väistellä. Vuokra-auto kun oli ja poiskin oli päästävä. Sydänvaivaisen matkalaisemme pumppu hermostutti minua eniten. Tietä piti lisäksi ajaa ulointa reunaa pitkin, sillä vuoren puolella oli suurimmat irtolohkareet  ja suurimpia piti paikka paikoin käydä siirtämässä sivuun. Kaiteita ei juuri ollut eikä kiviä ei voinut pudottaa reunalta alas, sillä alla oli asumuksia tai ainakin rakennuksia yli sadan metrin syvyydessä. Toisaalta ajattelin, että jos olisimme olleet matkassa kahdestaan, niin Sirpa olisi kiljunut suurimman osan tuota vuoripolkua suoraa huutoa.  Nyt hän vieraskoreana hillitsi itsensä käsittämättömän hyvin.
  Tämä “oikotie”, jonka kartalta olimme löytäneet oli vain kolmekymmentä kilometriä, mutta tarvitsimme sen ajamiseen kolme tuntia. 10km/h oli keskinopeutemme.
Vihdoin pääsimme päätielle ja jopa valaistulle osuudelle.  Muutaman mutkan jälkeen väläytti vastaantulija valojaan ja jarrutin heti vaistomaisesti ja onneksi, sillä keskellä tietä oli kaistallamme puolimetrinen kivi.  Tuo valojen näyttäjä  pysäytti saman tien  autonsa ja kytki hätävilkut päälle. Hän juoksi avukseni ja vieritimme lohkareen tien sivuun ja matka jatkui taas.  Kello yhdentoista maissa olimme hotellilla ja matkakumppanimme Lasse oli luvannut koko porukalle kunnon konjakit omassa huoneessaan, kunhan perille päästäisi.  Sydänpotilas jätti tarjoukset väliin pahoilla mielin ja meni nukkumaan.
  Aamiaisen jälkeen tapasimme herrat taas yhdessä  ja nyt tämä potilaamme sanoi juuri kertoneensa tälle Lasselle, että hän on ammatiltaan taksikuski.  Hän oli miettinyt ennen nukahtamistaan, että vaikka hän on lähes neljäkymmentä vuotta ajanut autoa ammatikseen, niin kyllä häneltä Fiiu olisi saanut jäädä sinne vuorelle.” Olisin vaikka kävellyt pois tai istunut autossa aamun tuloon”.  Hän oli miettinyt myös asiaa siltä kannalta, että oli toisen kyydissä ja silloin yleensä pelkää enemmän, “mutta olisi se auto silti minulta sinne jäänyt”, päätti hän mietteensä.  Aamulla selvisi myös oppaan avustuksella, että olimme tulleet juuri sitä reittiä, josta hän oli erikseen varoittanut.

  Ennen kotimatkaa Lasse pyysi osoitteemme ja vaihdettiin niitä sitten molemmin puolin.  Muutaman viikon päästä häneltä tuli kirje, jonka Sirpa talletti “muistojen laatikkoon”.  Löysimme sen sieltä muutama viikko sitten ja ajattelin ilahduttaa tai pitkästyttää teitä muita ja myös Vartsika-sivujen lukijoita tällä tarinallani ja allaolevalla Lasse Laitisen lähettämällä matkarunolla:

  Näinkin voi käydä:

Paistoi Palmasin aurinko vain pilven takaa,
kuinka siinä sitten rannalla makaa.
On keho aivan kanan lihalla,
nenä sininen ja mieli vihalla.
Siinä sitten vain tuumat tukkoon
vähän funtsattiin ja lyötiin lukkoon.
Mennään sinne missä päivä paistaa
sehän meille nyt kyllä maistaa.
Auto vuokrattiin – se Fiiju olemas-.
Oli suunta selvä – Maspalomas.
Sai aurinkoa siellä niin että
jäähdytykseen tarvittiin Atlannin vettä.
Meni aika siellä kuin tyhjää vaan.
Oli jokaisen mielessä – otan kun saan.
Vaan olihan matkaakin jatkettava
ja saarta tätä kaunista katseltava.
Suunnitelmat sellaiset, tuli niin,
että vuoristoretki vaikka tehtäisiin..
Matkaan lähdettiin aivan heti
eikä mikään estänyt – sillä Fiiu veti.
Niinpä mentiin kuin kenenkä pojat
ei peloittanut kaiteet eikä sivuojat.
Lasketeltiin siinä tuhatta ja sataa.
Mutkat vain esti meidän vauhtirataa.
Vaan muutama kurvi kun kierrettiin
silloinpa siinä jo tiedettiin.
Enää ajeta ei raskaalla jalalla
matkaa, tehdään nyt pitkällä ajalla.
Tie muuttunut olikin jo soraksi
ja  auto jo kerran kiveen korahti.
Tulee vuorille äkkiä sadesää
mikä täällä ei liene ihmekään.
Vesi tuo kiviä mukanaan
ne tielle vuorilta putoaa vaan.
Myös pimeys peitti vaipallaan
teki samanlaiseks koko maan.
Tuli tietysti sumu kuvaan mukaan
ettei varmasti valotta nähnyt kukaan.

Tie yhä vain ylöspäin kulki,
meidät pehmeään vaippaansa pilvet sulki.
Monessa kohtaa ei kaiteita tiessä,
kun siitä mentiin, oltiin tuskan hiessä.
Pieni lipsahdus vain – ja sillä hyvä
olis kohtalomme ollut- rotko syvä.
Näitä tilanteita oli enemmän kuin vähän
joiden selostuksen jätänkin sitten tähän.
Kun on hätä suuri, on apukin lähinnä
sananparren totuutta ei mikään vähennä.
Meille ohjaajaks sattui sompamies
joka auton-ajosta kaikki ties.
Veti hienosti kurvat ja kiersi puskat
näin välttäen meiltä kauhuntuskat.
Kun tietä ei näkynyt, sen sumu peitti,
hän hymyili vaan ja huulta heitti.
Kun eteenpäin aina vaan koitetaan
niin sillä ne vastukset voitetaan.
On sellainen mies tää Heimo vaan, ei
joka pitäjässä heitä kasvakkaan.
Tien vaarallisuus nousee monin verroin
kun toisiinsa vertaa ja tämä on kerroin,
matkaa vain oli kolmekymmet kilsaa
ja siihen kun kolme tuntia tilsaa.
Perille tultiin ja hyvissä voimin.
Sirpan kommentin matkalta poimin:
Heimo – jos perille viet, se on Sinulle plussaa
minä sinua kiitän – halaan ja pussaan ——

Muistiin merkitsi: Lasse Laitinen, Mikkeli