Pia-koira pelasti Juhapojan
Kirjoittanut Hannu Kuukkanen 31.12.2008 (Vartsika-sivuille: www.vartsika.net)
Kun Heiska ei nyt ole kertonut näköjään sitä Piian ja Juhan seikkailua, kerronpa sen nyt tässä kuten olen sen itse häneltä kuullut. Lisätköön Heimo sitten yksityiskohtia omasta muististaan.
Tämä on tarina siitä kun Pia pelasti pikkuveli Juhan (3,5v) kun hän oli karannut pihasta ja oli matkalla Kontulantielle (nyk. Humikkalantie).
Mikä lienee oli niksahtanut Juhan pienessä päässä, että hänen oli mentävä sille ainoalle lähimmälle vilkkaasti liikennöidylle tielle tuohon aikaan. Ehkä siellä näki autoja. Niinpä tietysti.
Kun Juhan ja Piian katoaminen sitten huomattiin, Heimo lähti seuraamaan ystävysten jälkiä lumessa ja löysi Piian istumassa Juhan jalkojen päältä Kontulantien aurauskinoksessa. Piia tuumi, että tästä eteenpäin et nyt mene, siellä on vaarallista. Fiksu koira. Oli älynnyt kulkea Juhan mukana (paimennusvietti) ja sitten tuo pysäyttäminen (hengenpelastusvietti). Hitto, ei tollasia koiria enää varmaa ookkaan? Ei sitä kukaan ollut kouluttanut tuohon, se tuli ihan sen mustan karvan alta, luppakorvien välistä.
Hannu Kuukkanen
________________
Ehkä Heimo veljen 19v. huonomuistisuuden syytä pitäisi kaivaa huonosta omastatunnosta, sillä minut oli varta vasten määrätty Juhaa 2,5v. vahtimaan äitimuorin pyykinpesurupeaman ajaksi. Vilkuilin tietenkin aika-ajoin Juhan puuhia pihalla omien askarrusteni välillä kellarissa, mutta sitten tuli hieman pidempi työvaihe, jonka jäljiltä Juhaa ei näkynyt enää pihalla. Juoksin ensin talon ja saunan ympäri ja kurkkasin viereiset naapuripihat. Ei mitään Juhaa missään. Newfoundlandinkoira Piakin oli kadonnut. Huutelin sitäkin useamman kerran toivossa, että sen tulosuunnasta voisi päätellä Juhan menosuunnan.
Suurensin sitten kiireesti etsintäympyrääni Vilhusten pihalle, josta löytyikin tuoreet jäljet yöllä sataneesta lumesta. Vanhana ”inkkarina” syöksyin tuoreille jäljille, jotka näyttivät johtavan polkua pitkin Kontulan tielle (Humikkalantie). Siis bussiväylälle ja muutenkin kulmakunnan liikennöidyimmälle väylälle niihin aikoihin. Nenä valkoisena juoksin viimeiset kymmenet metrit ja kiipesin korkean aurausvallin päälle. Ei näkynyt Juhaa eikä Piaa. Huusin Piaa ja huusin Juhaa. Ei mitään liikettä missään. Hetken päästä vilkaisin muutaman kymmenen metriä Vesalan suuntaan aurausvallin reunaa ja siellä istui Juha alhaalla penkan reunassa jalat ajoväylällä ja Pia jalkojensa päällä. Huusin Piaa uudelleen ja käskin ”tänne”. Ei vaikutusta. Koira katseli minua vähän alta kulmain liikahtamatta, moittienko? Jouduin tarttumaan Piaa pannasta ennenkuin se suostui nousemaan vartiopaikaltaan, mutta Juhasta koko retki oli pelkästään hauskaa ajanvietettä ja ainut tivaamalla saamani kommentti oli ”auto, auto” ja selventävää huitomista tien suuntaan. Taapersimme siitä sitten kotiin Pia Juhan kupeessa kiinni.
Kotiin palattuamme oli sitten jo äitimuori ja Vilhusen Helmikin meitä kadonneita etsimässä ja sanomistakin tietysti tuli aimo annos hyvistä selittely- yrityksistäni huolimatta. Pia näytti seuraavina päivinä seurailevan Juhaa tavallista tarkemmin, vaikka lähistöllä se pysyi yleensä muutenkin Juhan ulkona ollessa. Juhan iäksi minä muistelisin 2,5v ja vuosi 1960, koska tuo puheilmaisu oli vielä ilmeisen vaisua mielestäni ja lisäksi olin vuotta myöhemmin jo tukevasti Suomen armeijan leivissä.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
