Tarina on noin vuosilta 1953 -54,
jolloin olimme lapsuuskaverini Mäkisen Pasin kanssa noin 12-13-vuotiaita ja Kumpulan uimalakin melko uusi. Pasin kanssa olimme olleet kavereita lähes syntymästämme asti eikä muuttomme Vartiokylään muuttanut asiaa miksikään.
Pasi ajeli usein polkupyörällään meille Vartiokylään ihan vain piipahtamaan, kunhan jokin päämäärä piti olla lähtiessään. Kerran hän taas poikkesi ja sai minut houkuteltua fillaroimaan kotimatkalleen mukaansa Kumpulan uimalaan, kun oli olevinaan kuuma päivä. Olin ollut siellä ennenkin Mäkisillä vieraillessamme ja nytkin oli tarkoitus vain uida muutama altaanmitta ihan vain vilvoittelumielessä. Olihan se vaihtelua minulle sikälikin, että täällä Itä-Helsingissä oli tuolloin tarjolla vain mutaista merenrantaa tai vielä mutaisempia hiekkakuoppia uimapaikkoina. Uimala oli sentään uimala kirkkaine vesineen. (Kumpulan uimala rakennettiin vuoden 1952 olympialaisten harjoitusaltaaksi, ja se on Suomen kolmanneksi vanhin maauimala. Vuonna 2005 uimala kunnostettiin alkuperäiseen asuunsa ja samalla saunat ja pukuhuoneet ajanmukaistettiin, kertoo: Wikipedia )
Pasi kuitenkin vakikävijän vanhasta muistista kurkkasi hyppyaltaan puolelle ja sanoi, että pohjalla näyttäisi odottavan jätskirahat, jos viitsisi sukeltaa. Houkutus oli ylivoimainen ja niin hyppäsimme neljän metrin altaaseen kohti pohjalla olevia kolikoita.
En päässyt kuin kolmeen metriin, kun korvani alkoivat huutaa apua ja kipu oli kova. Nousin pintaan ja selitin Pasille ongelmani. Hän neuvoi ottamaan nenästä kiinni ja puhaltamaan vastapainetta korviin. Hyvä neuvo varmaan, mutta en jostain syystä saanut onnistumaan. Sukeltelin siis korvat kipua kiljuen, mutta sukelsin minäkin jätskirahani. Vähän tipalle meni, mutta pari ystävällistä herrahenkilöä altaan reunalta, huomatessaan tiukan tilanteemme, heitti puuttuvat kolikot altaaseen ja me perään. Pasi se lopulta ne puuttuvat pennit sieltä toi (elettiin vielä markka-aikaa), ammattimies, ja jätskin sain sitten minäkin, kiljuvakorvainen harrastelija.
Olin kyllä tuohon mennessä sukellellut jo useamman vuoden, kun en ollut oppinut pinnalla uimaan, mutta tämä syvälle sukeltaminen oli aivan uutta minullekin. Velipoika Hanun kanssa saunassa harrastimme hengenpidätyskilpailuja ja parhaat ajat olivat Hannun 2min. ja 25 sek ja minulla 5 sekuntia vähemmän … Pahus. Tavoitteemme oli 3 minuuttia, mutta emme siihen ole vielä päässeet. Ehkäpä parin- kolmenkymmenen vuoden sisällä ellemme elä paljon yli satavuotiaiksi. Sitten paukkuu ennätykset.
P.S. Hyvä elinikäinen kaverini Pasi (Pasi Mäkinen) jätti tämä meidän aikamme 1.helmikuuta 2019. Häntä kaivaten, Heimo ja Sirpa sekä muu ”Silakkapoppoo”
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
