Kirstarilla 1945-47, olen 4-6 vuotias.
Lahja-äitini kävi töissä ompelijana rouva Kurton ompelimossa ja heitti minut aina aamusta päivähoitoon mummolaan Kirstarille. Joskus kolmen vanhasta eteenpäin, siis sodan loputtua, kuljin matkan yksin. Reitti kulki Läntisen Brahenkadun päähän, talon numero 12 ja silloisen Shellin bensa-aseman (nykyään Työläisäiti-puisto ja veistos) välistä, yli Sturenkadun, yli kallioiden, joilla nyt on kerrostalot ja sitten oltiin nykyisellä Kirstinkujalla. Kirstari eli Kirstinkatu 16:n puutaloryhmä oli rakennettu kaupungin työntekijöitten ja virkailijoiden asunnoiksi ja on nykyään museoitu Helsingin kaupungin työläisasuntoryhmänä. Siellä on yksi asunto kokonaan museona, mutta muut ovat sisältä uusittu nykyaikaisemmiksi ja asuttaviksi.
Tuolloin sodan päätyttyä 40-50-luvuilla ainakin isovanhempani äidinpuolelta eli August (Aku) ja Iida Laakso, enoni Olavi (Olli) ja Eila Laakso, tätini Hellin (Heli) ja Vilho (Ville) Vuori, enoni Osmo (Mosse) ja Säde Laakso asuivat silloisessa Kirstinkatu 16:ssa ( nykyinen Kirstinkuja 4 ). Naapurirapussa, siis siinä isovanhempieni seinän takana, asui sitten Laakson Tane vanhempineen ja sisarineen olematta yhtään mitään sukua. Tapaamme vieläkin Tanen Marja- vaimoineen pari kertaa vuodessa, kun he Espanjan lämmöstä käyvät kääntymässä Suomessa vilvoittelemassa.
Tässä malliksi pieni pätkä tuon ajan puhekieltä ja vältän varsinaista vanhempaa slangia:
Siel’ oli sodan päätyttyä muutama ikäiseni kundi samassa pihassa, mut ainoo, jonka mä enää nimeltä muistan on Laakson Tauno, Tane. Ihan snadeina me treffattiin työntörattaissa mutsin systerin Helin ja Tanen systerin Pirkon työnnellessä meitä pitkin Kirstarin pitskua vaihtomiehistöinään Tanen vanhempi systeri Kaarina ”Kaaka” ja lähinaapurista Hartzellin Pia. Vähän vanhempina me jo paineltiin valvovien silmien pettäessä pitkin Alppilan galtseja, tosin tietty aika-ajoin omalla reviirilläkin pysyen. Alueet oli tarkasti rajattu eri pitskujen poikien kesken, mutta käytiin niitä tietysti aika ajoin koettelemassa, jos pienen riidan poikasen sais aikaseks tai joskus isojen poikien kesken vähän isommankin.
Olin kuulemma siihen aikaan hieman huono syömämies ja siksi Ida-mummo, niiinkuin tietty mutsikin, sai välillä tosissaan houkutella leikeistä ruuan ääreen, jossa sitten saatoin nuokkua tuntitolkun, kun ei oikein maistunut. Useammankin kerran ruokailu otti niin koville, että Ida-mummon piti lähteä puurolautasen kanssa Alppilan kallioille Heimo-poikaa syöttämään. Kävin sitten silloin tällöin leikkien lomassa hotkaisemassa lusikallisen tai pari Ida-mummon tsitatessa kallion reunalla tai joskus hän spurttasi kuulemma perässäni puurolautasen ja lusikan kanssa. Korttiannoksilla sai silloin lapsille varttikilon voita kuukaudessa ja vähän enemmän margariinia plus maitoa ja leipää. Aikuisille riitti vähempi. Huolestunut Lahja-äiti vei Heimo-pojan tohtorisedän ihmeteltäväksi ja kysyi, että mitä vikaa pojassa, kun sitä ei saa syömään. Tohtorisetä Arvo Ylppö tutki hetken ja sanoi, että ei mitään hätää, kyllä tämä poika vielä syökin. Ja niin söikin, 10-vuotta myöhemmin.
Joskus neljän viiden vanhoina Kirstarin pihassa ja galtseilla leikittiin Tanen ja muiden ikäisten poikien kanssa hiekkalaatikossa pienillä puuautoilla, joita isät, enot ja sedät veisteli. Sitten oli tietysti natsku eli hippaleikki, piiloleikit ja pienet nahistelut aika ajoin. Hiekkalaatikkoleikkeihin kuului myös eläintarhan pito, jossa roskiksen ympäriltä kiinnisaaduilta kärpäsiltä nypättiin siivet ja pistettiin hiekasta tehtyihin koloihin eli häkkeihin. Oli siellä tietysti muitakin eläimiä kuten saunamaijoja, muurahaisia, hämähäkkejä, kovakuoriaisia ja leppäkerttuja, mutta kärpäset oli nopeimpia siivettöminäkin.
Muutakin tuhmaa tehtiin eli minäkin tein pullopommeja filmistä brennarilla (polttolasilla) ja kun jossain välissä kuljetettiin kuorma-autolla karbidia pihan ohi niin kuormasta putoilevista kappaleista tehtiin asetyleeni- pullopommeja. Se oli jo vähän isompien poikien puuhaa, mutta yhtäkaikki molemmat tosi vaarallisia ”leikkejä”. Minun tietooni ei tullut isompia vahinkoja, mutta aika helppo on uskoa, että niitäkin tuli.
Talvella rakenneltiin lumiukkoja ja lumilinnoja ja leikittiin lumisotaa. Olin noin viiden vanha, kun sain yhdessä lumisodassa puolta isomman pojan heittämänä silmääni lumipallon jossa oli kivi sisällä. Nostin tietenkin hirveän porun, kun silmäkulma aukesi ja verta valui vaatteille. No, piha tyhjeni silmänräpäyksessä, niinkuin siihen aikaan oli tapana ja Heli-täti paikkasi laastarilla ja sideharsolla vuotopaikat naamasta, niinkuin siihen aikaan myöskin oli tapana. Ei niitä paljon neulottu eikä käyty lasaretissa, jos ei suorastaan nahka repsottanut.
Seuraavana keväänä kuljeskelin kallioilla ekaa kertaa paljain jaloin ja tutkiskelin maastoa. Yht’ äkkiä näin mielenkiintoisen punaisen jäljen kivellä. Se näytti ihan selvästi vereltä. Hitto, joku eläin on haavoittunut ja vaanii nyt minua hurjana jossain kallion kolossa tai on raahautunut tekemään kuolemaa sinne. Asiaa piti tutkia tarkemmin. Verijälkiä löytyi sieltä täältä kalliolta ja kiviltä ja ne kiersivät yhtä korkeampaa kallion nyppylää. Hitsi, se kuoleva elukka oli kulkenut ihan samoista kohdista kun minäkin hetki sitten , mutta nyppylän ympäriltä poispäin ei jälkiä näkynyt. Se on siis ollut joku pulu joka on vielä päässyt lentoon ja lähtenyt siis livohkaan. Harmin paikka, mutta voishan noi jäljet näyttää vaikka Tanelle ? Käännyin mennäkseni Kirstarin pihaan, mutta ihmeekseni näkyi hetken päästä tuoreita verijälkiä takanani polulla. Mitä ihmettä, ei niitä tässä äsken näkynyt…. Aha, kun astun askeleen niin verijälkiä ei näy, mutta kun astun toisen, niin näkyy? Käänsin jalkapohjan näkyviin ja voihan nenä, koko jalkapohjan yli oli pitkä ja syvä haava. Urheasta metsästäjästä tuli hetkessä vertavuotava pikkupoika, joka alkoi parkua viimeistään Ida-mummin rappuun päästyään. Ida-mummi pesi haavan laittoi boorivettä ja haki kallion kupeelta rautalehtiä päälle (piharatamon) ja sitten reilusti sideharsoa ja siinä kaikki. Ei muuta kun yhdellä jalalla varovasti loikkimaan muutamaksi päiväksi.
Kesät olin sodan jälkeen maalla Ida-mummin siskon maatilalla Savossa Kekräsalmella ruokittavana ja syksyn tullen tulin muiden muuttolintujen tapaan ja Lahja-äidin hakemana Hesaan. Olin oppinut siellä parin kesän aikana huippueteväksi variksen- ja harakanpesille kiipeäjäksi ja se auttoi minut seuraavasta pulasta:
Kävelin eräänä iltapäivänä yksin Kirstarin takaisilla kallioilla, kun Alppikadun pihoista tuli kolme isompaa poikaa, tommoisia yli kymmenvuotiaita. Alkoivat huutelemaan, että mitäs pyörit täällä heidän galtseilla ja heittelivät samalla kävyillä ja kivillä. Juoksin karkuun vähän matkaa, mutta en pärjännyt isommilleni enkä varsinkaan, kun olin vielä paljain jaloin. Äkkiä keksin kiivetä lähimpään sileään ja alaoksattomaan mäntyyn. Sinne jäi kaverit alas ihmettelemään hetkeksi, mutta sitten rupesi ropisemaan taas kiviä ja käpyjä ympäri korvia. Kiipesin latvaan saakka ja johan loppui lentomatka poikain kiviltä. Paiskelivat siinä harmissaan vielä varmaan tunnin tai pari, mutta auringon laskun aikoihin alkoivat kalppia hissukseen, kun yhtä kerrallaan ruvettiin kotoa huutelemaan. Iltahämärissä minäkin aloin vihdoin hipsiä alas jalat ja kädet puussa istumisesta jäykkinä. Kotona tuli tietty taas sanomista likaantuneista ja pihkaisista vaatteista, joita piti tärpätillä puhdistaa huomiseen käyttöön.
Yhtenä aamuna, kun olin taas mummolan pihassa jo kertonut eilisillan tapahtumat Tanelle ja muille kavereilleni, tuli se eilisiltainen porukka aidan taakse huutelemaan.
– Hei tossa toi ihmeapina taas on! Osaakse tänäänkään puhua! Se oli eilen ihankun se yks apina siinä Tarzan leffassa. Zimbalo, vai mikä se oli. Joo, Zimbalo se oli. Ja Zimbaloksi minut siinä kastettiin, mutta samalla hetkellä oman pihan pojat hyökkäsivät näiden naapurien kimppuun ja lyhyen pöllytyksen jälkeen lähtivät huutelijat karkuun.
Siihen maailmanaikaan oli tapana, että vaikka oltaisiin kuinka riidoissa oman pihan porukan kanssa tai muuten vaan huonoissa väleissä, niin naapuripihan pojat ei kyllä meidän porukoille soittele tai täältä pesee. Tappeluissa ei yleensä käytetty kättä pidempää. Vahingot jäivät useimmiten revenneisiin vaatteisiin tai veriseen nenään ja mustaan silmään. Voi olla, että tuli muutama muukin naarmu, mutta nehän vain koristivat kantajaansa seuraavina päivinä porukan kesken kehuskeltaessa. Kotona selitettiin, että kompasteltiin kallioilla.
Mutsia ei myöhäinen kotiintuloni yleensä häirinnyt, kun oli tapana, että saatoin viipyä siellä mummolassa myöhäänkin. Siellä poikkesivat usein tädit, enot ja sedät, jotka asuivat samassa pihapiirissä ja minä tietty jäin sinne hiljaisena poikana suustani kiinni. Suosiotani varmaan lisäsi se, että olin suvun ensimmäinen lapsenlapsi ja kuuleman mukaan erittäin ehtiväinen. Nykyään sanoisivat varmaan ADHD:ksi.
Nämä tädit ja sedät lukivat minulle satuja meillä käydessään, kun olin 3-4:n vanha, mutta täällä Kirstarilla koolla ollessa pelattiin Marjapussia, minäkin pääsin joskus rinkiin jo viiden vanhana. Tanen kanssa pelattiin shakkia joskus kouluiän saavutettuamme. En pärjännyt kaksisesti.
***
Laakson Tane oli siis Kirstarilla paras kaverini. Oltiin melkein saman ikäisiä ja seinänaapureita. Tanelle saattoi huudella sateisina päivinä mummolan ikkunasta tai koputella seinään, kun oli vähemmän asiaa. Puhe kun kuului melko hyvin seinän läpi.
– Kuule Tane, mentäiskö tänään vaikka Ankkalammelle, kun ei ole muutakaan tekemistä, kyselin?
– Mennään vaan, kunhan ehditään illaksi kotiin, sanoi Tane. Tanella kun oli tarkemmat kotiintuloajat. Ja niin lähdettiin. Kantikkaan vesilinnan puoleiset kalliot oli ylitetty ja kuljimme sen pitkän sivun suuntaan. Pusikoissa vilahti jotain rakennelman tapaista. Pysähdyimme heti ja aloimme hiipiä lähemmäksi. Nyt kuului jo ääniäkin ja näkyi liikettä. Se sama porukka, joka edellispäivänä oli saanut meiltä pöllytystä, hyöri rakennuspuuhissa kojun ympärillä. Peräännyimme varovasti kauemmas ja lähdimme kiertämään toista kautta Ankkalammelle.
– Käydään paluumatkalla kurkkaamassa, jos ne olisivat jo lähteneet. Siellä oli sen meidän vanhan koijan laudat. Ne on varmasti ne ja tämä kyllä kostetaan. Ja kostettiin. Pistettiin paluumatkalla koija aivan palasiksi ja heiteltiin laudanpätkät pusikkoon hujan hajan, kun ei kannattanut rakentaa niistä enää omaa majaa talvea vasten (ja olisivat ne pojat sen kuitenkin hajottaneet vuorostaan).
Muisteli, Heimo Kuukkanen. Viimeksi päivitetty 23.03.2019 16:20
