Laukkaharjoituksia 1952

Helsingin Vartiokylässä v.1952, 11 vuotiaana, kun omakotitalomme kivijalkaa valettiin, olin apupoikana vähän joka hommassa. Kiskoin nauloja laudoista ja oioin niitä, kärräsin hiekkaa betonimyllylle portilta, johon kuorma oli kipattu tonttitien upottavuudesta johtuen. Varsinaisessa valussa hommiani oli toimia sen  aikaisena täryttimenä eli kävellä ja hyppiä seinän valumuottien välissä polkemassa valubetonia tiiviiksi. Saappaat piti olla jaloissa sekä pitkät housut  ja pitkähihainen työtakki kesäkuumalla, sillä valumuottien väli oli vain kaksikymmentä senttiä erittäin tikkuista lautaa.  Sementtisäkkien kuljettamista varten vuokrattiin kylältä maanviljelijä Gustafssonin valkoinen hevonen kärryineen. Gustafssonit omistivat Soraharjuntien vasemmalle puolelle jäävät maat muistaakseni ainakin puroon asti ja mahdollisesti osia Huhtasuontien vasemmaltakin puolelta.
Hevonen tuntui kovasti rauhalliselta ja hyvin vieraankin komentoon sopeutuvalta ja minä olin useana kesänä maalla sukulaisissa ajanut heinäkuormia. Kun sitten talkooväki lähti syömään, niin minun hommakseni jäi ajaa vielä muutama säkki valmiiksi betonimyllyn vierelle. Ei se 50- kilon säkki  minulta noussut, mutta sain vedettyä ja pyöritettyä niitä kärryille kasan päältä lankkua pitkin. Kun säkkikuorma oli betonimyllyllä, käänsin hevosen ympäri ja lähdimme tielle päin uuden lastin hakuun. Äkkiä valkoinen polle päätti, että nyt mennäänkin kotiin ja lähti jo portilta laukkaan. Minä temmoin ohjaksista ja huusin “pruuta” kurkku suorana, mutta mikään ei auttanut. Vedin sitten ohjat kireälle taakse ja seisoin kärryjen etulautaa vasten vaakasuorassa, mutta hevonen siitä viis veisasi. Kauhu iski Helytien ja Huntutien kulmassa, kun pelkäsin sen pääsevän vilkkaammin kuljetulle Kiviportintielle. Roikuin nyt pelkästään vasemmanpuoleisessa ohjaksessa niin, että hevosen pää kääntyi sen vasemmalle kyljelle ja kun näköyhteys eteenpäin katosi, se kääntyi vauhtiaan vähentämättä Huntutielle. Siinä loivassa alamäessä vauhti vielä kiihtyi. Kaviot ja kintereet hakkasivat kärryn laitaan ja pohjaan ja ehdin vielä pelätä elikon vahingoittavan itsensä. Taas piti roikkua vasemmassa, kun piti Häkkisen kohdalla päästä Käätypolun suuntaan. Käätypolun suoralla mentiin taas täyttä laukkaa ja nyt ei ohjista vetäminen auttanut enää yhtään, sillä vanha ovela hevonen oli purrut kuolaimet hampaisiinsa, jolloin se ei enää tuntenut mitään suupielissään ohjista vedettäessä. Ruokailemassa oleva talkooväki kuitenkin huomasi vauhdin ja ahdinkoni.  Putkimies Reiska oli sodankäynyt hevosmies ja hän juoksi passiin tielle, jos onnistuisin saamaan hevosen toiselle kierrokselle mutkista ja risteyksistä.  Hyvällä tuurilla ja kädet verillä pääsin sitten toisen kierroksen maaliin ja Reiska otti juosten reilusti  ennakkoa, hyppäsi vauhdissa hevosen kaulaan roikkumaan ja veti kielen ulos suusta.  Hevonen putosi polvilleen tielle ja Reiska piteli kieltä vielä muutaman minuutin kourassaan. “Tää on vanha hyvä konsti pillastuneille hevosille, vaikka ei tämä pillastunut olekaan. Se vaan tahtoo kotiinsa ja kärryillä oli liian pieni mies. Vanha ovela hevonen . Mutta älä enää päästä hevosta puremaan kuolaimia hampaisiinsa”,  neuvoi Reiska hevosmies Heiskaa. En päästänyt, eikä ollut mitään ongelmiakaan, kun Reiska oli mukana kärryillä hevosta palauttaessamme. Ei tarvinnut myöskään ohjailla tai muutenkaan patistella, sillä hevonen meni kotitalliinsa täysin automaattiohjauksessa ja vielä reipasta ravia loppumatkan.

Tuon 50-kiloisen sementtisäkin kohdalta muistan Olavi-enoani, laihansitkeää kaupungin kivityömiestä, joka muutaman kerran sementin loputtua myllyltä tai muuten vaan ajankulukseen, otti portilta säkin molempiin kainaloihinsa ja käveli hymyillen betonimyllylle sen 30-40 metriä 100 kiloa kyydissä. Aika sissi oli hän.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen