Kaveri reppuselässä Hämiksellä
Muutimme 1952 alussa L.Brahenkadulta Sörkkään Hämeentie 36:een, kun isäukko sai sieltä Metallityöväenliiton työsuhdeasunnon vuokralle. ”Canjonin taloksi” kutsuivat, kun Hämeentien puolella oli sen niminen ravintola. Käynti oli Sakarinkatu kakkosesta. Parasta paikassa oli isän työn vuoksi asiaan kuulunut puhelin joka tuohonkin aikaan oli vielä ylellisyyskapine.
Tähän isän toimeen kuului myös hillitön määrä sanomalehtiä jotka tulivat ympäri maata. Noin 20 eri lehteä tupsahti aamuisin postilaatikosta oven eteen arkipäivisin, Viikonloppuisin vähän vähemmän. Innokkaana lukumiehenä luin kaikista ainakin sarjakuvat, jos oli ja monasti myös tärkeimmät uutiset, jos ehdin ennen kouluun menoa. Olin 11-13v.
Kallion Yhteiskoulu oli nyt melkein vieressä eli matkaa vain n.300m ja tapani mukaan lähdin kotoa suurinpiirtein koulun kellon soidessa. Kuuluin koulun kiusattuihin ja tästä syystä tämä järjestely. Siitä oma tarinansa; https://www.heimovanhin.fi/koulukiusaamisia-oppikoulussa-1952-56/ , mutta ongelmia tuli myös tässä uudessa asuintalossa.
En tietenkään tuntenut talosta ketään ikäistäni enkä muitakaan, joten yhteydenpitoa ei nopeasti syntynyt. Pääasiassa vietin vapaa-aikani entisillä asuinsijoillamme Kalliossa ja Alppilassa, mutta eräänä päivänä jouduin roskapussin viejäksi talon roska-astiaan pihan perälle ja huomasin pihan poikien leikkivän jotain ”rosvoa ja pollaria” keskenään. Kun sain pussin käsistäni ja palasin porttikongin läpi kadun puolelle sain yht’äkkiä isohkon tukevan pojan selkäpuolelta kaulaani roikkumaan. Hän roikkui siellä tiukasti eikä hellittänyt vaikka rimpuilin kovasti vastaan. Lopulta keksin ottaa hänen jalkansa käsiini ja nostin hänet osittain reppuselkään eli vatsansa minun lonkkani kohdille. Sitten aloin hyppiä tasajalkaa pitkin porttikonkia ja tuupin tällä kaverilla syrjään muita apuun tulevia pienempiä. Kun ”ratsastajan ” suusta alkoi kuulua yökkäyksiä lopetin hyppelyn ja kun voimani loppuivat, pudotin hänet asfaltille oksentelemaan. Koko aikana ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta lähtiessäni oli pakko uhota hieman: ”jos vielä kerran koskette minuun, pätkin teitä pesäpallomailalla”. Eivät koskeneet ja parin vuoden päästähän me muutimme omakotitaloon Vartiokylään jossa sitten tulivatkin jo kovemmat koettelemukset. Katso esim: https://www.heimovanhin.fi/kun-heiskaa-hukutettiin/
Tuon edellisen tapauksen jälkeen oli pientä tutustumista talon poikaporukkaan ja paikalliseen ravintola Canjoniin. Canjonin sisäänkäynti oli Hämeentien puolelta ja sitä kautta sinne meillä kakaroilla ei ollut mitään asiaa, mutta takaovi oli Sakarinkadun puolella meidän pihassa. Se houkutteli kurkkimaan sisään ja joillakin oli tietoa mahdollisuuksista siepata pulla tai limua keittiöstä. Joskus onnistuttiin, mutta useimmiten ei. Pääasia, että oli jännää, kun kokit tai keittäjät ajoivat yritteliäät ulos. Kerran sain kyytiä minäkin, vaikka vain uteliaisuuttani kurkin.
Yhden aivan erikoisen mahalaskun suoritin myös tuossa osoitteessa; Olin käynyt maitokaupassa kolmelitraisen alumiinisen maitokannun kanssa ja kiipesin nyt viimeisiä kiviportaita kotimme ovelle. Jostain kuului mekastusta ja käännyin äkkiä katsomaan ulos alempana olevan parvekkeen ikkunasta. Samassa horjahdin ja kaaduin mahalleni alas portaikkoon. Kaatuessani jo aivan vaistonvaraisesti kohotin maitokannua niin, ettei se vain osuisi portaisiin. Liu’uin vatsallani tuon puolikerrosvälin kymmenkunta rappusta käsi ja kannu koholla ja onneksi oli talviaika ja paksut vaatteet päällä. Ei isompia vahinkoja kropassa tai vaatteissa ja maitokannu, se tärkein, aivan ehjänä ja naarmuitta. Huh, että helpotti.
Muisteli: Heimo Kuukkanen