Kävellen Salmisaaresta 6 km v.1951
Äitini oli pesettänyt Brahenkadulla asuvalla tuttavarouvalla Salosella kaksi täkkiämme ja arveli minun selviytyvän niiden hakemisesta.
Olin 10v.
Olimme juuri muuttaneet Brahenkadulta Hämeentien varteen Sakarinkatu kakkoseen ja matka Brahikselta sinne ei ollut kuin reilu kilometri. Äidiltä sain lipun ja ohjeet tulla täkkien kanssa takaisin ratikka kasilla. Hän ei vain muistanut kertoa, että takaisinpäin tullessa pitää mennä Helsinginkadun pysäkille. Minä hyppäsin kyytiin Brahenkadulta täkkeineni ja ihmettelin, kun ratikka lähti mielestäni Hesaria väärään suuntaan. En tiennyt reiteistä ja uskoin vakaasti äidin ohjeeseen, kunnes ratikka tuli päätepysäkilleen Salmisaareen, lähelle Lauttasaaren siltaa.
Nyt iski paniikki. Jäin takasillalle seisomaan ja odottamaan liikkeelle lähtöä, mutta rahastaja käski ulos. ”Tämä on päätepysäkki”.
Kysyin rahastajalta, miten pääsen tästä Hämeentielle ja hän neuvoi seuraamaan ratikkakiskoja takaisinpäin, sillä minulla ei enää ollut yhtään matkaa jäljellä lipussani. Minä tyhmä lähdin. Oma vika, kun varmaan menin väärään ratikkaan. Olisi pitänyt varmaan itkua vääntäen anoa ”ilmaista” matkaa takaisinpäin, mutta me isot pojat emme itke. Emme.
Tulipahan tutustuttua pikkupakkasessa iltamyöhään kahden flokkitäkin kanssa noin 6-kilometrin matkan ajan uutta Helsinkiä minulle tuntemattomaan osaan. Seurasin kiskoja ja pysäkkimerkintöjä tiiviisti ja kiskojen haarautumien kohdalla jätin täkit kadun reunaan ja juoksin jompaan kumpaan suuntaan katsomaan, minne kasin reitti meni.
Lopulta päädyin Hesarille ja paikat tulivat tutuiksi. Siitä sitten jatkoin Kaarlenkatua ja Agricolankatua Sakarinkadulle. Olin kotona vähän ennen kymmentä ja äiti siellä aivan hermona. Hän oli soitellut jo Salosillekin ja saanut sieltä tiedon, että olin lähtenyt matkaan jo seitsemän maissa.
No, loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta joskus aikuisempana olen usein ihmetellyt rahastajan aivoituksia tuossa tilanteessani.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen