Helsingin Metron valaisimet  v.1979

  Alkuvuoden hiljaisen hetken mentyä tuli Frestasta Glamoxiin työpaikkansa vaihtanut Wiklundin Kurre (Kurt Wiklund) taas käymään ja tällä kertaa asiana oli Helsingin metrojunien valaisimet.  Hän esitteli piirustuksia ja tarjouspyynnön teknistä puolta laveasti ja oli syytäkin, sillä vaatimuslista oli pitkä kuin nälkävuosi.  Piti olla pölytiivistä, piti olla sinkittyä peltiä, piti olla ilkivallan ja tärinän kestävää eikä saanut olla satunnaisen häirikön avattavissa.  Silti piti olla putket helposti vaihdettavissa ja pikasytytyksellä varustettuja.  Joka oven kohdalla valaisimen piti olla 24 voltin varasähköllä toimiva. Kaikki käytetyt kaapelit piti olla säikeisiä, hyvin taipuvia ja siis tärinää kestäviä. Niiden päät piti yksi kappalein juottaa, että ne voitiin painaa pikaliittimiin, jotka oli tarkoitettu lankamaiselle johdolle.  Siinähän sitä oli haastetta  varsinkin,  kun arkkitehti oli vielä määritellyt melkoisen mutkaisen ulkonäön valmistajien kiusaksi. Värin piti olla vaalean harmaa pulverimaali.  Tilaajalle piti tehdä ainakin pari mallikappaletta ja kaikkein vaikeimmaksi paikaksi osoittautui lukitussysteemi.  Noita lukkoja Kurre tilaili malliksi useilta eri tukkureilta ja eurooppalaisilta valmistajilta.  Muistelen, että lopulta Italialaiselta valmistajalta löytyi malli, joka kelpasi myös Metrotoimistolle.   Sen piti olla tiivistävä ja helposti avattavissa, mutta vain erikoisavaimella.

  Juha-veljeni muisteli, että tässä välissä oli myös sellainen vaihe, että tilaus oli ensin mennyt jollekin toiselle tomittajalle ja vasta sitten, kun he olivat mokanneet se tuli Janavalolle? Hänen muistaakseen tähän kuului myös jo toimitettujen “susi”-valaisimien korjailua ja/tai vaihtamista? Juha- veljeni oli mukana myös näissä kaikissa protovaiheissa ja muisti myös muutaman yksityiskohdan valaisimen muovikuvusta. Siinä oli yhteensä kolme taivutusta (kanttia) ja ensin siihen valittu muovityyppi oli kirkasta akryyliä ja tyypiltä prismakuvioinen.  Sen taivuttaminen ilman lämmitystä ei onnistunut lainkaan vaan levy katkesi heti.  Varovasti lämmittäen saimme sen muotoiltua, mutta pienikin kolhu aiheutti särön tai katkeamisen. Lopulta saimme “puhuttua” Metrotoimiston valitsemaan materiaaliksi polykarbonaatin, kun valaisimet kuitenkin oli tarkoitettu julkiseen kulkuvälineeseen ja matkustajien ulottuville.  Polykarbonaatti vain oli hinnaltaan huomattavasti kalliimpi, mutta se oli taivutettavissa “kylmänä” eli lämmittämättä.  Jo tehdyt prisma-akryyliset vaihdettiin näihin kestävämpiin. Tietooni ei lopullisen mallin, koko niiden 30-vuotisen käyttöiän aikana,  tullut yhtään kupujen rikkoutumista.
  Joskus 2008- vaiheilla Metrovalaisinten sähköiset osat uusittiin nykyputkille sopiviksi ja myös kuvut, koska aika oli niitä jo kellastuttanut. Tekemämme rungot ja lukolliset kansiosat ovat käytössä edelleen noissa ensisarjan vaunuissa.
Kovan väännön jälkeen Kurre sai tilauksen ja tuli valmistuksen aika. Valaisimen päädyt osoittautuivat vielä haastavimmiksi kuin mitä aluksi arvelimme, sillä ne eivät kelvanneet vain maalilla tiivistettäviksi vaan jouduimme hitsaamaan niistä joka sauman umpeen ja se oli hirmuinen lisätyö ohuen sinkityn pellin kyseessä ollen.  Muistelen, että tuossa päätykappaleparissa oli yhteensä yli 60- työvaihetta ja saman verran lisää oli itse valaisimessa.  Myös niiden kytkentä ja kokoonpano oli huomattavasti tavanomaisia valaisimia vaikeampi ja hitaampi.  Niissähän oli muunmuassa melko paksu neopreenitiiviste ympäri koko kehyksen kiinnitettävänä.  Noita mallivalaisimia Metrotoimiston hyväksyttäväksi erilaisilla päätyrakenteilla, lukoilla ja tiivisteillä muistelen tehdyksi ainakin kuusi versiota joka tarkoitti käytännössä yötöitä, yötöitä ja yötöitä.
  Tilauksessa metrojunia oli 44 ja valaisimia kussakin 28 eli 1232 kpl ja joitain varaosavalaisimia vielä päälle.  Glamox toimitti Frestan tavoin kaikki komponentit ja tähän tyyppiin Glamoxin erikoisuuden eli  kuristimen pikasytytyksellä.  24-voltin valaisimiin toimitti elektroniikan eräs kotimainen valmistaja, joka teki niitä myös VR:lle ja joita vientiin ympäri maailmaa. Tuon firman nimeä en enää muista. Olisiko ollut joku Transformatik tms.  Taloudellisesti  tuottaviksi noita valaisimia ei voinut kehua, mutta työllistivät sitäkin enemmän.
  Toimitukset tapahtuivat kuitenkin ajallaan ja olimme poikieni, Jarin 19v ja Jyryn 13v, kanssa viimeisiä luovuttamassa Roihupellon varikolla 1982.  Kyllä niitä nytkin vielä metrossa kulkiessaan tulee vilkaistua.  Hyvää työtä ovat olleet, kun siinä ovat  40v  valaisseet lähes jatkuvassa tärinässä.  Kilometrejäkin taitaa olla mittarissa melkoisesti, arviolta miljoona kilometriä per vaunu.

  P.S.  Sain tietoa metrovalaisinten myöhemmistä vaiheista HKL-Metroliikenneosaston Raimo Ahoselta:

  “Viime kesänä (v.2008) päättyneessä junien peruskunnostuskierroksessa vaihdettiin kuristimet uusiin elektronisiin malleihin, koska nämä vanhat eivät enää toimineet uusien ohuiden loisteputkien kanssa. Lisäksi niihin vaihdettiin heijastimet ja kuvut.  Kolmessa ensimmäisessä vaunuparissa olemme käynnistämässä kokeilua, jossa kokeilemme niissä LED-putkia, koska nykyään ei enää saa mistään paksuja putkia. Asennus alkaa ensi viikolla.  Toiseen kysymykseesi määristä ja toimitusajoista minulla ei ole valitettavasti tietoa, mutta junien toimituspäivät Valmetin Tampereen tehtaalta löytynee tarvittaessa.  Valaisimethan on aikanaan toimitettu sinne, ja tulleet junien mukana, muistamasi 28 valaisinta (120 cm) ja ohjaamossa kaksi  lyhyempää (muistaakseni myös Glamoxin). Vaunujahan on 84, elikkä yhteensä  varavalaisimien kanssa n.2400 kappaletta. Valaisimissahan oli  erikoiskuristin, joka ei tarvinnut sytytintä, mutta ei toimi nykyisellä ohuella putkella.  Kuristimet vaihdettiin uusiin elektronisiin  malleihin, paitsi kolmessa ensimmäisessä vaunuparissa joita ei peruskunnostettu ja jotka jäänevät pois linjakäytöstä automaattimetron käynnistyessä. Valaisimien kuristimissa on ollut jonkin verran vikoja, liittimet  irronneet kuristimen puolelta. Lisätietoja annan mielelläni,  Raimo Ahonen  HKL-Metroliikenne”

  Kaikenkaikkiaan olimme siis toimittaneet 2400 kpl noita Metrovalaisimia ja lisäksi vielä joka junaan lisäksi kaksi kappaletta 20W:n valaisimia ohjaamoon. Tuo ensierän reilu 1200 kappaletta, tehtiin Leppäkoskella ja loput Lopen tehtaalla 1982 – 1983 aikana.

  Itse valaisinrungoista tai kuvuista ja siis Janavalon osuudesta ei ollut ilmennyt mitään merkittäviä vikoja 30-vuoden ajalta. Tuo Glamoxin kuristimen heikko liitinrakenne oli kyllä tiedossa, mutta keskimäärin olivat hyvin kestäneet nekin tuossa nimenomaisessa tärisevässä käytössä.   Hyvä me.

  Heimo Kuukkanen

jvo_meroval

Viimeisten Metrovalaisinten toimituksen aikana, joka tapahtui Roihupellon Metrovarikolle 1982 ja sisälsi varavalaisimet, olivat tilaisuutta juhlistamassa Jyry- ja Jari- poikamme.  Tässä pojat tyyriinä hieman keskeneräisessä vaunussa, josta valaisinten kuvut vielä puuttuivat. Salaman valo ei ihan kantanut poikiin asti, mutta juuri ja juuri heidän hahmonsa sieltä keskeltä erottaa. (Valaisimiahan tässä oltiin kuvaamassa)

Metrovalaisimia kupuineen tässä vaunussa Metrovarikolla 1982.

 

Jyry ja Jari  Metrojunan ohjaamossa Metrovarikolla Helsingin Herttoniemessä. Jarista ei tosin näy kuin kello ja käsivarsi 😉  v.1982

 

Viimeksi päivitetty 20.11.2020