Iltakävelyllä 1969
Todella harvinaista herkkua tuohon aikaan oli päästä koko perheen voimin vaikkapa vain iltakävelylle. Päivät venyivät yrittäjällä pitkiksi ja omakotitalon ja -tontin ylläpito tahtoi viedä kaiken lopunkin hereilläolo-ajan.
Kevätkesästä, eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntai-iltana, saimme kuitenkin lähdetyksi tuollaiselle iltakävelylle. Käätypolku 11- portista lähti tuolloin Sirpa, Heimo ja Jari 6v. Lähdimme Helytielle päin, jolloin heti oikealle jäi Kotamiehen talo ja Vilhuset. Kotamiehiltä oli tyttäret jo lähteneet aikapäiviä maailmalle, mutta Vilhusessa Pekka ja Leena vielä asuivat kotona yläkerrassa muistaakseni. Kinnareilla myös olivat molemmat pojat vielä kotosalla. Vuorioilla Käätypolun päässä näytti olevan hiljaista. Ehkä ovat kyläilemässä. Ilvosilla oli menossa pienimuotoiset illanistujaiset. Pihagrillistä nousi grillatun tuoksu. Näytti olevan Suomimakkaraa vai olisiko ollut halpaa, mutta hyvää ”hampparinväärää” eli Halpaamakkaraa.
Mattilan kohdalla Helytietä noustessamme näytti takanamme vilahtavan mustavalkea kissa. Ihan kuin Kustu. Meidän oma kissa. Ei kai se näin kaukana kotoa kuljeksi? Katosi jonnekin puskiin.
Kairavuolta kuului musiikkia ja nuorten neitien iloista naurua. Onkohan siellä pienet pippalot? Ei kai enää sunnuntai-iltana? Vaikka mitäpä se meille kuuluu. Louhistoilla näyttää olevan rouva pihalla: ”Iltaa vaan, kaunista iltaa”, toivotamme. ”No, te olette lähteneet yhdessä iltakävelylle koko perheen voimin. Kissakin näytti olevan matkassa, mutta hävisi juuri tuonne heinikkoon”, tervehti rouva Louhisto. “Oliko se sittenkin meidän Kustu joka siellä seuraili? Musta-valkoinen iso kissa oli kyllä melko helppo tunnistettava. Olimmekin jo näkevinämme sen tuolla Mattilan kohdilla. Kustu! Tule nyt sitten näytille!” Ei se tullut. Oli varmaan jotain tärkeämpää siellä pensaikossa. Saattoi sitä hävettää kulkea kuin koira perheen perässä, mutta että ihan erikseen näytille muka. Kaikkea vielä!
Käännyimme Helytien päättyessä vasemmalle Kiviportintietä ja oikealla olikin kohta Mickelssonien eli Taunon talo. Töitä näytti olevan, kun autoja ja moottoripyöriä oli runsaasti pihassa ja valo paloi kellariverstaassa. Tuskin Tauno pyhäiltana töissä, mutta ehkä harrastamassa moottoripyöräosastolla. Viittapolulla näytti olevan enemmänkin elämää. Parissakin talossa oli nuori väki pihalla pelailemassa ja varsinkin Ahosilta kuului jotain kannustushuutoja. Vähän edempänä oikealla oli Liljebergien talo ja pihalla oli myös menossa joku perheen keskeinen peli tai kilpailu, sillä hauskaa näytti olevan sielläkin. Moikkailimme, jatkoimme matkaa ja Kustu-kissakin vilahti taas jossain Viittapolun kohdilla näkyvissä, mutta katosi saman tien ojan penkkaan.
Parran kaupalta käännyimme jo vasemmalle Riskutietä ja mietimme hetken Sormuspolun kohdalla, että poikkeaisimmeko Sirpan äitiä ja isovanhempia tervehtimässä Tiliassa (talon nimi) siellä mäen päällä. Arvelimme kuitenkin olevan jo hieman myöhä Jarin kannalta tuo poikkeaminen. Se pitkittäisi liiaksi matkaa. Ei Jarin jaksamisen kannalta, vaan nukkumaanmenoajan. Kokonaispituus kävelyllämme oli reilu 2km.
Oikealla puolella, kampaamon rouvan puutarhassa, oltiin ehkä iltateellä jonkun ystävättären kanssa. Kurtelassa näytti olevan hiljaista. Käännyimme taas vasemmalle, Huntutielle. Siinä kohtaa, jossa Viittapolku jää nyt vasemmalle, tuli Kustu- kissa aivan peräämme ja tunnustautui perheen jäseneksi, vaikkei hänestä kyllä koiraksi olisi. Kulki sitten lopun matkaa ihan kannassamme kotiin asti, mutta kohtuullisen parin metrin “hajuraon” säilyttäen.
Vakkaloilla olivat tytöt pihalla kesähepenissään ja moikkailivat tuntiessaan. Kosti oli jo jonkin aikaa sitten muuttanut omaan asuntoon Paulansa kanssa. Jatkoimme matkaa.
Häkkisen kohdalla oli Saima-rouva vielä puutarhassa jotain toimittamassa, mutta ei huomannut meitä, emmekä halunneet häiritä. Viimeisestä tienhaarasta oikealle ja niin olimme taas Käätypolulla ja kohta Härkösten portilla. Jotain liikettä oli Berqvistien ja Kukan pihassa ja samoin Lipiäisillä, mutta ei tullut huudeltua. Karin Soikan pihassa näytti olevan hiljaista. Härkösillä olivat Pekka ja Raili puutarhakeinussaan sireenipensaitten katveessa ja huutelivat tervehdyksiään. Kutsuivat myös poikkeamaan pihassa, mutta selitimme Jarin nukkuma-ajan olevan juuri käsillä, joten ensi kertaan, kiitos vaan.
Kustu-kissa istui siihen jalkojeni viereen näiden neuvottelujen ajaksi ja seurasi sitten vierellä melko koiramaisesti kotiportille asti. Olisiko sillä ollut jokin identiteettikriisi? En tunnistanut kovin lajityypilliseksi tavaksi kulkea perheen perässä pari kilometriä oman reviirin ulkopuolella. Ei se kuitenkaan opetellut haukkumaan ja naukuikin tarvittaessa kovin vienosti kollikissaksi. Noin vuotta myöhemmin meille tuli sitten Taru- koira, josta onkin ihan omat useammatkin tarinansa nimellä ”Taru-Koira” ja myös video: ”Puukoira Taru” http://www.youtube.com/watch?v=RIP24WzYANI .
Kustun ja Tarun ensikohtaamisissa selvitettiin melko nopeasti, kumpi on pomo tässä pihassa: Tarun räksyttäessä ja uhitellessa Kustun ympärillä tämä istui tyynesti paikallaan keskellä pihaplänttiä, kääntyili Tarua kohti ja piti etutassuaan koholla. Läväytteli sillä muutaman kerran koiran lähennellessä ja yleensä riitti, kun se oli vain koholla. Aika nopeasti Taru oppi marssijärjestyksen ja Kustu sai olla rauhassa niin sisällä kuin ulkona.
Kustulle kävi pari- kolme vuotta myöhemmin huonosti, kun naapuruston hiiriä ja rottia pyydystellessään söi luultavasti myrkkyä syöneen saaliin ja kuoli itse naapuri Tirkkosen saunan vintille.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
