Heimo-Vaijan tarinoita

  Joskus ikivanhaan v.- 48, kun isäukko oli ostanut tontin sieltä Vartiokylän Käätypolulta, hiihdimme ekana talvena katselemaan paikkoja. Olin silloin siis seitsemän ikäinen eli iso mies ja kelvollinen hiihtämään mänttiremmisuksilla reilut kymmenen kilometriä Sörnäisistä Vartiokylään ja takaisin.  Ja hiihdinhän minä.  Tällä retkellä oli parasta se, että isä sitoi mänttiremmisukset apuhihnoilla jalkoihin kiinni, etteivät sukset koko ajan irtoilleet. Eivät tosin sitten irronneet kaatuessanikaan, mutta oli onneksi kestävät nivelet jaloissa. En vieläkään ymmärrä miten faijalla hermot kesti odotella ”räpeltäjää” perässään mennen tullen, mutta kait siihenkin aikaan olisi heitteillejätöstä saanut tuomion.
  Valoisaan aikaan muistaakseni kyllä palattiin kotiin Läntiselle Brahenkadulle, vaikka tontilla paistettiin nuotiolla makkarat ja syötiin voileivät.  Minulla ei kuuleman mukaan ollut tapana itkua vääntää, mutta ei se varmaan kaukana ollut loppumatkasta, kun lumi paakkuuntui suksenpohjiin vähän väliä.
  Seuraava yhteinen retki faijan kanssa tehtiin v.-53 -54, kun oltiin jo muutettu Vartiokylään. Menimme luistellen meren jäitä myöten Tammisaloon isovanhempieni luokse. Se oli huimaa.  Minulla oli faijan ikivanhat ja ruttuiset pikaluistimet, jotka hirmuisesti topattuina ja nyöritettyinä pysyivät kuin ihmeen kaupalla jalassa, mutta niillä pääsi tosi lujaa. Faijalla oli lainahokkarit joltain tutulta.  Jää oli  parempi kuin Vartsikan kentällä ja myötätuuli Tammelundiin (Tammisaloon) asti. Aurinko paistoi ja kivaa oli.  Isoäiti Klaara laittoi lämmintä juotavaa ja evästä eteen meille retkeilijöille ja ehdin vanhempien ihmisten keskustellessa asioistaan poiketa naapurissa, Savolaisessa, moikkaamassa serkkulikkoja.  Hirmuinen vahtikoira Ginakin taisi vielä olla kuvioissa tuolloin ja sitä piti tietysti rapsutella. Paluumatkalla oli vastatuuli ja varmaan aurinkokin oli jo pilvessä.  Luistimetkin  hiersivät ja lenksuivat. Lähtisin silti koska vaan uudelleen (säävarauksella ja jos olis pikkikset ja Sirpa-vaimo päästäis’ ja jos olis jäitä).

  Jokunen vuosi myöhemmin Vartsikan kentällä kokeilin pari kertaa niitä pikkiksiäni, mutta siellä niiden kanssa meinasi tulla tosi murhetta.  Sillä kertaa luistelin radan ulointa reunaa ja porukkaa lappasi pikku hiljaa lisää kentälle.  Huutelin ohitellessani, että varokaa vähän ja välillä enemmänkin.  Sitten tuli parempi väli, kun porukka tuntui  harventuneen ja lisäsin vauhtia. Parin kierroksen jälkeen yksi poika tuli hangesta radalle juosten ja suoraan eteen. Ei mitään ollut enää tehtävissä.  Tiputtauduin takamuksilleni ja vedin luistimet alleni ja törmäsin lähes täydessä vauhdissa kaveriin. Yhdessä nipussa mentiin sitten kentän päädystä hankeen.  Kaveri pyöritteli hetken päätään ja kysyi, että ”mistä sä siihen tulit”.  Sanoin, että ”tuolta tulin ja tonne olin menossa ja nyt lähden himaan, jos vaan nousisit pois pikkiksiltäni, että pääsen lähtemään”.  En enää sen  jälkeen mennyt pikaluistelemaan Vartsikan kentälle kuin yhden kerran ja senkin iltayöstä, kun kenttä oli tyhjä ja valot sammutettu. Rupesivat ne pikkiksetkin jo pienuuttaan puristamaan.

  Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen