Heiskan kanootti
Yksi niitä surullisen puolen tarinoita.
Keväällä, jäiden lähdettyä 1958, keksimme Häkkisen Sepon kanssa hankkia kanootin, kun Häkkisten silloisella vuokralaisrouvalla oli tietoa halvasta käytetystä. Seppo oli silloin 15-vuotias ja minä kaksi vuotta vanhempi. Kävimme kanoottia katsomassa Trutholmenin saaressa (nykyinen Louesaari) tämän rouvan kanssa ja se näytti varsin kurjalta, mutta runko ja rimoitus osoittautuivat terveiksi. Hinnan sain tingittyä kukkarolleni siedettäväksi, muutamaan sataseen sen ajan rahaa, sillä Seppo ei voinut osallistua rahoitukseen lainkaan. Minä olin Yleisradion työpajalta saanut kesätöitä ja olin juuri saanut ensimmäisen viikon tilini.
Kanootinraato kuskattiin sitten tämän vuokralaisrouvan moottoriveneellä Vartiokylänlahden Mattorantaan ja sieltä käsikärryillämme Käätypolku 8:n pihalle remonttia varten. Viikon päivät sitä sitten yhdessä korjasimme. Suurensimme yhden hengen kanootin kahden istuttavaksi, kun kantavuus taatusti riitti kahdelle meikäläiselle luuviululle. Uusi kangas ja moninkertainen lakkaus isäukon lakanjämillä ja jo alkoi raadosta paljastua pikku hiljaa tosi sulavalinjainen viisi- ja puolimetrinen kilpakanootti. Kontulan suolle raahasimme sen koeuittoon isolla kylän pikkupoikain porukalla kantaen niin kuin tapana oli ja kokeiltiin siellä kyytiin istumistakin. Kaikki osallistujat ja pari ulkopuolistakin olivat läpimärkiä ja mudassa, kun lampsimme takaisin Käätypolulle. Kanootti oli todella kiikkerä, niinkun kilpakanootit olivat.
(Olin mukana kun Heimo yritti eskimokäännöstä siellä Kontulan turvealtailla. Tuli puolikäännös. (Hannuveljen välikommentti)) (Hannua se naurattaa vieläkin (Heimon välikommentti))
Seuraavassa viikonvaihteessa eli 8.6.-58 päätimme Sepon kanssa tehdä retken sinne Trutholmenin saarelle, josta kanootin ostinkin. Siellä meille kanootin välittäneellä rouvalla oli lomapaikka Postin työntekijänä. Matkaa oli karttamme mukaan noin 25 kilometriä ja kun sovimme, että melomme pitkin rantoja turvallisuuden vuoksi, niin matkaa laskettiin syntyvän ehkä 30 kilometriä suuntaansa. Kanootin rakentelun lomassa kävimme keskenämme läpi turvallisuusohjeita ja pääsääntönä oli, että vain uima-asuisena melotaan ja kaikki varusteet pidetään kanootin sisäpuolella. Takit, farkut ja saappaat olivat ehdottomalla kieltolistalla, koska niiden kanssa ei voinut uida. Sekin tuli kokeiltua koeuittoreissulla Kontulan suoaltailla ja havaittiin todeksi eli todella raskasta oli uinti ohuissakin vaatteissa. Itse en ollut kaksinen uimari, osasin lähinnä sukeltaa, mutta Seppo ei osannut senkään vertaa.
Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella. Meillä oli korkista muotoillut levymäiset ponttoonit turvavarusteina kanootin kylkiin vyötettyinä, mutta ei niiden kanssa lopulta voinut meloa. Aallot osuivat niihin satunnaisesti ja ne olivat kaataa meidät useammankin kerran jo alkumatkasta. Olivat pikemminkin vaaralliset kuin turvalliset. Purimme virityksen pois erään saaren rannassa ja matka jatkui nopeammin. Vettä alkoi nyt tulla istuma-aukon suojakankaan raoista sisään tuulen yllyttyä, kun aallot vyöryivät kannelle ja lisääntyvä vesi kanootin sisällä alkoi meitä hermostuttaa. Tuulta oli viitisen “boforia” eli 9-11m/s ja aallot nyt jo vaahtopäitä. Kävimme taas eräällä luodolla tyhjentämässä kanoottia ennen viimeisen avoimen selän ylitystä ja matka jatkuisi tästä nyt suoraan perille. Luodon kivikoista löysimme muutaman haahkan ja lokin pesän joista söimme munat pahimpaan nälkäämme. Lokit ilmaisivat rääkyen ja hyökkäillen haisevan vastalauseensa. Haahkat lensivät pesältä kohti häiritsijää peräruisku auki ja sieltä tuli ihan sitä itseään suihkeena. Pikaväistö pelasti, kun osasimme jo ennakoida tätä haahkan ikävää tapaa puolustautua.
Aallot kasvoivat nyt avoimella selällä ja kanootin yli tuli jo joka toinen niistä. Vesi oli +6 asteista ja molemmilla takapuoli alkoi olla jäässä. Kun vettä tuli enemmän sisään, niin kanootti kulki syvemmällä puhkoen hienosti laineet ja matkanteko nopeutui. Oli se silti tosi iso helpotus, kun vihdoin viimein kanootti karahti Trutholmenin rantaan jossa oli teevesi vastaanottajallamme hetkessä kuumana. Rouva kaatoi vielä kohtuullisen lorauksen punssiakin joukkoon paleleville alaikäisille melojille. Paluumatka sujui samoissa merkeissä kuin menokin, mutta nyt oli myötätuuli ja se helpotti matkantekoa. Hutivedot lisääntyivät, kun aallon pohjat olivat nyt entistä syvempiä ja pari kertaa oli kaatuminenkin aivan liian lähellä.
Illansuussa rantauduimme Vartiokylän vanhaan Mattorantaan ja piilotimme kanootin kaislikkoon. Seppo kyseli, että voisivatko he kaverinsa Mäkisen Reiman kanssa käydä viikolla harjoittelemassa ja minä lupasin. Varoittelin poistumasta rannan välittömästä läheisyydestä, sillä molemmat pojat olivat todella huonoja uimareita ja vesi oli reilusti alle kymmenasteista Vartiokylänlahdellakin. Seppo lupasi toimia aiemmin sopimiemme sääntöjen mukaisesti.
Seuraavana päivänä eli 9.6.1958 tulin töiden jälkeen suoraan kotiin ja poikkesin heti Häkkisille kyselemään mitenkä päivä oli mennyt ja olivatko olleet melomassa. Sepon äiti, Saima Häkkinen, oli kotonaan kovasti huolissaan, kun Seppo ei ollut kotona hänen töistä tullessaan, niin kuin he olivat aamulla sopineet.
Juttelimme siinä niitä näitä ja kerroin sitten melontareissusta, josta puhetta oli ollut eilen. Saima ei tiennyt asiasta mitään ja hermostui kovasti. Sanoin poikkeavani saman tien Mäkisillä kyselemässä, jos heillä olisi parempaa tietoa pojista. Ei ollut. Ajoin fillarilla mattorantaan katsomaan ja totesin kanootin olevan poissa ja kyseltyäni matonpesijöiltä joku muisti nähneensä poikien lähdön aamulla,
”mutta takaisin en ole nähnyt heidän tulevan”.
Ajoin takaisin Mäkisille, jonne Saimakin oli jo mennyt ja sanoin, että pari paikkaa tulee mieleen missä pojat voisivat olla eli Vartiokylän lahden pohjukka ja Vikkullan lahti Kallvikin niemen toisella puolella. Sinne on vesitse 20 km ja matkan pituus on voinut yllättää melojat. Mäkiset olivat jo soittaneet poliisille ja kyselleet, jos poliisille olisi jotain ilmoitettu.
Reiman isä antoi Reiman mopon käyttööni, että selviäisin kierroksestani mahdollisimman nopeasti. Ajoin heti Vartiokylänlahden pohjukkaan ja kun siellä ei mitään näkynyt pudottelin Mustavuoren läpi polkuja pitkin Vikkullan lahdelle. Ei jälkeäkään pojista. Palasin takaisin Mäkisille ja sinne oli kerääntynyt jo paljon huolestuneita naapureita ja melkein samassa poliisista soitettiin, että Ison Villasaaren edustalta, keskeltä Villasaarenselkää, oli löytynyt kuvausta vastaava kanootti kumollaan. Vaatteita, pari melaa ja isoja vesilinnunmunia joka puolella ympärillä lähes tyynessä, matalassa aallokossa. Rantaan oli niiltä main lähes 300 metriä joka suuntaan. Joku mökkiläinen Iso-Villasaaresta oli luullut kuulleensa avunhuutoja, mutta sille puolelle saarta päästyään hän ei enää kuulunut eikä nähnytkään mitään sillä kanootti oli kumollaan ja sen pohja sininen eikä varmaan erottunut niin kaukaa. Löytäjät olivat Vartiokyläläisiä, isä ja poika kotimatkallaan töistä ja minun piti heti lähteä mattorantaan tunnistamaan kanootti. Helppo tunnistus, vaikka itku kurkussa.
Vakkalan Kostin kanssa haimme kanootin pois rannasta seuraavana iltana. Sen jälkeen en sitä vuoteen käyttänyt. Reiman ruumis löytyi muistaakseni noin kolmen viikon ja Sepon vasta parin kuukauden kuluttua. Molemmilla oli ollut nahkatakit ja farkut päällä sekä saappaat jaloissa , aivan vastoin sopimiamme sääntöjä. Siinä suhteessa tunsin heidän hukkumisensa niin toivottoman turhiksi kuolemiksi. Luulin näkeväni Seppoa kaupungilla aina kun vähänkin saman typpinen poika vilahti näköpiirissä – vielä hautajaisten jälkeenkin. Ystäväni Vakkalan Erkki, nyt jo edesmennyt hänkin, kertoi jokin aika sitten nähneensä tapahtuman jälkeen unia joissa Reima hyvin todentuntuisesti vakuutti Sepon heiluttaneen kanoottia kiusallaan ennen kaatumista. No, unet ovat unia ja lopullista totuutta tapahtumien kulusta emme saa koskaan tietää, mutta jonkinasteinen tyhmänrohkeus tuossa vaikutti osaltaan vaiko vain huono onni, kun edellispäivänä teimme kuitenkin yli kaksi kertaa pitemmän matkan samalla välineellä ja kovassa tuulessa.
Surun lisäksi poikien kuoleman johdosta minua repi myös kiukku heitä kohtaan, kun olivat vastoin nimenomaista sopimustamme menneet pois rannan läheisyydestä ja lisäksi pukeutuneet täysiin varustuksiin farkkuineen, saappaineen ja nahkatakkeineen, jolloin ei ollut mitään mahdollisuutta pelastautua uimalla kanootin kaaduttua. Kokeilkaa vaikka.
Kirjoitti: Heimo Kuukkanen.
