Heimo-Vaijan tarinoita

Tuulihaukka Ville kiitoradallaan Käätypolku 8 pihalla.  Ville oli siipirikko.

  Tuulihaukka Ville
  Ensimmäinen oli tuulihaukka Ville. Sen löysivät Häkkisen Seppo ja Mäkisen Reima perhostenkeräilymatkallaan Rantakartanontiellä eli juuri sieltä, mistä Kinnarin Leo kertoo jutussaan amiraaleista Vartsika-sivuilla. Tosiasiassa kävi niin, että Seppo kertoi minulle haavoittuneesta räkättirastaasta, jonka varikset olivat murjoneet. Ihmettelin asiaa vähän ääneen ja sanoin, etten ole ikinä nähnyt varisten hyökkäävän räksyjen kimppuun joukolla. Seppo otti epäilystäni vähän itseensä ja sanoi, että lähdetään katsomaan, ne jäi sinne mekastamaan. Lähdettiin heti ja perillä löytyikin pusikosta varisten jahtaama ja kovasti räksyn näköinen siipirikko lintu. Huomasin läheltä katsoessani käyrän nokan ja kynnet. Löin perhoshaavin päälle ja nostin saaliin näkyville. Pitkät terävät kynnet tulivat haavista läpi ja nyt Seppokin tunnisti linnun tuulihaukaksi. Otimme linnun mukaamme ja sijoitin sen hoidettavaksi nyt jo varastoksi jääneeseen entiseen kesämökkiimme. Syötin sitä sammakoilla ja lihanpaloilla ja ämpärin reunalta se joi vettä tarpeisiinsa. Paskoi tietysti kaikki paikat ja ne piti päivittäin siivota, ettei äiti päässyt hiiltymään. Sitä kävivät lähes päivittäin katsomassa niin löytäjät kuin muutkin kylän lapset.  Siipi vain ei parantunut, vaikka haukka muuten näytti piristyvän eli tulevan kiukkuisemmaksi. Mietimme parin viikon päästä Sepon kanssa mitä sille tekisimme, kun siipi ei näytä paranevan, mutta se ratkaisi ongelman itse heittämällä henkensä seuraavana yönä.

  Oravanpoika Osku
  Sitten oli  jalkansa loukannut oravanpoika Osku. Sen olivat löytäneet Takakalliolta Mäkisen Reima kavereineen ja kun olin saanut pitää kotona tuulihaukkaakin, niin varmaan voisin toimia oravankin lapsenvahtina. Se oli minulla yläkerrassa omassa huoneessani ja paineli melko pian jalan parannuttua pitkin verhoja ja seiniä. Se suoraan sanoen alkoi olla tosi rasittava sotkiessaan paikat ja tiputellessaan tavaroita. Se saattoi keksiä, että isossa laajassa kaktusruukussani oli jotain mielenkiintoista ja siitä vaan hetkessä mullat ja kaktukset lattialle. Pari kuukautta taisin kestää sitä ja sen jälkien siivoamista, sitten päätin päästää sen metsään. Kerroin Reimalle ja hän halusi kavereineen tulla katsomaan vapauttamista.  Orava Osku hyppäsi innoissaan matalaan kuusikkoon siinä Soikan (Soili Kari, nyk.Alava) Kallioiden kohdilla ja pyöri ympärillämme muutaman minuutin. Sitten se hävisi tiheikköön.  Koko syksyn ajan Osku tuli huudeltaessa näyttäytymään, jopa metrin päähän huutelijasta, mutta talven jälkeen se ei enää tullut.

Oravanpoika Osku Viljo-isämme ruokittavana kellarin betonikaiteella.

  Kalle Variksenpoika
  Kalle Variksenpojan taisin löytää itse meidän pihalta ja sen kanssa syntyi koko kesän kestänyt kaveruus. Se oli kuin koira, seurasi joka paikkaan kävellen tai lentäen, mutta puolta kilometriä pihaamme kauemmas se ei lähtenyt mukaan. Kävelin tai pyöräilin usein Sepelle tai Kosalle Kalle olkapäällä ja se nojasi korvaani ja kujerteli  omia juttujaan. Silloin, kun puhuin muiden kanssa se oli yleensä hiljaa, mutta kun olimme kahden, se alkoi juttunsa. Mietin usein, että oliko se Kalle ollenkaan, vaan ehkä Katriina, kun oli niin puhelias.
  Aamulla töihin lähtiessäni polkupyörällä se lensi talon harjalta olkapäälleni ja istui siinä juttujaan turisten Louhistojen kohdalle asti sen reilun puoli kilometriä. Siitä se lensi metsänreunan suurimpaan kuuseen, aivan latvaan.  Jossain välissä se palasi kotipihaan ja äidin kertoman mukaan hävisi yleensä neljän aikoihin eli juuri silloin, kun olin tulossa kotiin.  Siellä se istui kuusen latvassa tullessani ja lensi kyytiin olkapäälleni.
  Sitten tuli syksy ja surullinen aika sikäli, että päätin päästää sen takaisin luontoon, kun se näytti pärjäävän ilman ihmisen apua. Sitä ennen rengastin Kallen omatekoisella ohuella alumiinirenkaalla. Maalasin siihen värikoodin tunnistamista varten. Panin Kallen vanhaan lentolaukkuun ja Häkkisen Sepen kanssa ajoimme Mustavuoren vastapäisille pelloille jonne sen jätimme.  Kotiin päästyäni Kalle istui katonharjalla ja tuli taas kujertamaan olkapäälleni. Äitini sanoi sen tulleen ”aikoja sitten” eli se oli lentänyt suoraan kotiin heti vapauduttuaan. Uusi yritys tehtiin seuraavana päivänä ja nyt Vesterkullaan asti.  Sama tulos. Kalle paljon ennen meitä kotona. Nyt oli pakko keksiä jotain uutta.  Kalle kassiin ja pyöritimme sitä ympäri parikymmentä kierrosta ja pitkin matkaa ajaessamme aina vähän väliä muutama pyörähdys tavoitteena sekoittaa sen suuntavaisto.  Nyt  veimme sen Vikkullan takapuolelle, lähelle nykyistä Vuosaaren sataman liittymää ja sinne se näytti jäävän.
  Kalle renkaineen pyöri näkyvissämme pari-kolme vuotta siinä Mustavuoren vastapäisillä pelloilla. Aina silloin tällöin kuulin jonkun nähneen sen, mutta aina yksin. Se ei ilmeisesti kelvannut tai halunnut enää parviin.  Isohkosta leveästä ja kirjavasta renkaastaan se oli helppo tunnistaa.

  Harakanpoika Viki
  Seuraavana keväänä joku toi minulle harakanpoikasen. Se oli todellinen riesa. Se kävi näykkimässä ruokaa keittiöstä äidin silmän välttäessä, varasteli kaikkea mahdollista minkä vain sai vietyä. Se lensi kerran koivuun sananmukaisesti hopealusikka suussa, mutta onneksemme pudotti sen niin, että löysimme sen maasta. Ongelma oli siinä, että kuumana kesäaikana oli pakko pitää ikkunoita auki ja se käytti niitä kulkureitteinään.
Sitten se heittäytyi aivan henkipatoksi, se paskoi useampaan kertaan pöydille ja olohuoneen plyyshimatolle ja se oli melko hyvähermoiselle äidillemme liikaa. ”Nyt hävität se heti tai en vastaa seurauksista !!!”, tai jotain sellaista hän huusi.  Olin myös itse kyllästynyt sen temppuihin ja arvelin tekeväni samoin, kun Kalle-variksen kanssa, mutta tämäpä ei enää antanutkaan kiinni. Hyppäsi vain kättä ojentaessani sivuun ja räkätti pahanilkisesti. Puoli tuntia yritin tavoittaa sitä, mutta sitten loppui minunkin pinnani.  Hain kellarista pesäpallomailan ja sillä sitten lopetin sen kivuttomasti.

  Kyyt
  Siinä samassa pihallamme olevassa ammeessa, jossa jossain noista oheisista kuvista Kuukkasten pojat polskii, oli minulla muutaman kuukauden ajan neljä  kyytä ”tutkimuskohteina”.  Pyydystimme ne Kostin ja Sepon kanssa Kontulan suolta, jossa niitä oli paljon siihen aikaan. Kosti vei omistaan yhden, tosi hienon, aivan teräksen sinisen ja juuri nahkansa luoneen kyyn Kulosaaren Yhteiskouluun säilöttäväksi. Minä vein neljä omaani sinne ammeeseen, kun Kallion Yhteiskoulussa oli jo näytteitä kuuleman mukaan ihan tarpeeksi.

  Pyydystimme ne siten, että hätyytimme kyyn liikkeelle ja kun se lähti ryömimään nappasimme hännästä kiinni ja pistimme pulloon pää edellä.  Siinä piti kyllä olla aika nopea ja hieman vatkata sitä, ettei kyy päässyt nousemaan ylös ja iskemään käteen tai kroppaan, kun keveissä kesävaatteissa vaatteissa oltiin.

  Ruokin niitä ammeessa sammakonpoikasilla ja sisiliskoilla, vaikka ei ne paljoa tarvinneet vankeudessaan. Niitä myös kävi moni pihallamme ihailemassa, inhoamassa ja ihmettelemässä. Ne tottuivat minuun niin, etteivät ne sihisseet tullessani ammeen lähelle, mutta muille ne sihisivät.  Saatoin ottaa niitä myös käteeni, johon ne kiertyivät kehälle lämmittelemään.  Kerran eräs Soikan perheen yläkertalainen eli vuokralainen tuli siihen Soikan aidalle kyselemään niistä ja pyysi näyttämään.  Otin yhden kämmenilleni ja menin aidalle. Kyy nosti heti päätään vieraan äänen kuullessaan tai hajun haistaessaan, mutta rauhoittui kohta.  Sitten tämä naapuri yllättäen sanoi, että saako sitä koittaa ja otti saman tien sitä kiinni käsieni välistä roikkuvasta hännästä.  Minulla oli peukalo siinä valmiina pystyssä johon kyy heti iski.  Olin kyllä lähes viikoittain nyppinyt haavin avulla niiltä myrkkyhampaat suusta, mutta niille kasvaa melko nopeasti uudet ja onhan niillä suussa vielä pienet terävät tavallisetkin hampaat ja myrkkyruisku toimii ilman myrkkyhampaitakin. ”Voivoi, miten se nyt noin”, voivotteli naapuri ja minä kiikutin kyyn ammeeseensa. Viilsin sitten heti linkkarilla puremakohdan auki ja imin myrkkyä pois mahdollisimman paljon. Sitten piti saada paljon nestettä kehoon myrkyn vaikutuksen vähentämiseksi, joten join melkein kahden litran pullollisen talouskaljaa. Vanhemmilleni en puhunut mitään. Olisi tullut vaan taas turhaa sanomista.  Tyhmää naapuria kiroilin vain hiljaa mielessäni.
  Illallisella istuessamme äitini pyysi sitten näyttämään käteni. Näytin vasemman, mutta se ei nyt sitten riittänyt ja oikean näyttäessäni hän kysyi, että mikäs siihen on tullut, kun peukalo näyttää  kovasti turvonneelta.  ”Ei mikään, löin kait vasaralla”, yritin kierrellä, mutta äiti sanoi naapurin käyneen ystävällisesti kyselemässä miten se puremasi voi.  Ja siitä sitten käsky heti Punaiseen Ristiin tarkistettavaksi. Istuin siellä sen illan kello kuudesta yhteentoista jonossa ja yritin silloin tällöin ohijuokseville hoitajille sanoa, että ”hei, minulla on kyyn purema ja pitäisi ehtiä vielä viimeiseen bussiinkin”.
  Kun vihdoin sitten tuli vuoroni, niin lääkäri kysyi tutkittuaan, että mitä minä siellä tein, jos vaiva on kerran hoidettu.  Sanoin, että tarvitsen todisteen, että olen täällä käynyt ja jonkin reseptin, että äiti rauhoittuu. Sain reseptin ja äidiltä seerumiin rahat, jotka tietysti menivät rakettitarvikkeisiin.  Käärmeet piti kuitenkin viedä takaisin suolle.  Ai, niin. Ehdin siihen viimeiseen bussiinkin juuri ja juuri.  Olisi tullut 15- kilometrin iltakävely, jos en olisi ehtinyt.

  Tanun tuomat
  Jossain välissä minulla oli lyhytaikaisempina hoidokkeina kissamme Tanun tuomia ”lahjoja”.  Se saattoi aamulla olla oven takana mairea hymy naamallaan, joka osoittautui sitten jalkoihini laskettuna keltasirkuksi, talitintiksi tai hiiriksi.  Se pyydysti ne elävinä poikittain suuhunsa ja toimitti sitten minulle. Ne olivat hieman sokissa ja hetken rauhoituttuaan toipuivat ja osoittautuivat täysin terveiksi. Hiiriä pidin häkissä muutaman viikon, mutta niiden hajusta tuli äidin taholta  sanomista ja ne piti päästää metsään.  ”Kohteliaisuussyistä” en Tanun lahjalintujakaan päästänyt heti vapaaksi, vaan vasta yläkerran huoneeni ikkunasta, kun se ei nähnyt.

  Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

  Elikkolista:  tuulihaukka Ville, orava Osku, varis Kalle, harakka Viki, kyy-nelikko, Tanun saaliit: keltasirkku, 2 talitinttia ja pari hiirtä

Käätypolku 8:n kesämökin katolla Hannu veljeni ja Tanu-tiikerikissa, kulman kollien kunkku. Taustalla Vilhusten talo ja sauna. Vuosi ehkä 1955.