Heimo-Vaijan tarinoita

  Kesätienesteillä Kosan kanssa -56

  Keväällä -56  Vakkalan Kosti (15v) oli saanut tietoonsa, että Riskutien ja Linnanherrantien välillä maatilan omistava, maanviljelijä Edvard Ingraeus, tarvitsisi pari koululaista kaalin istutuksiin. Meillä oli tietenkin alituinen rahapula harrastustemme vuoksi ja tässä tarjoutui ilmeinen konsti paikata tilannetta. Lähdimme siitä paikasta isännän puheille. Ingraeus syynäsi meitä pitkään ja kyseli sitten, tekisimmekö mieluimmin urakalla vai tuntityönä ja ilmoitti sitten urakkahinnan kyseiselle puolen hehtaarin pläntille sekä muistaakseni noin seitsemänkymmenen markan (70mk) tuntipalkan vaihtoehdoiksi (ammattimiesten palkat olivat n.200mk/h).  Ahneina poikina teimme kaupat viidentuhannen markan (5000mk) urakasta, sillä olihan se tosi iso summa verrattuna tuntipalkkaan. Ensimmäinen työpäivä olisi huomenna aamusta ja kello seitsemän piti olla isännän pihassa.  Ja mehän olimme. Olimme kaupat tehtyämme miettineet kovasti tekniikkaa, miten urakastamme selviäisimme, sillä hinnasta päätellen se olisi reilun viikon urakka n.70h (silloin 45 tuntia/vko) ja Ingraeus ilmoitti taimien määräksi kaksikymmentätuhatta kappaletta. Kostin vanhemmat veljet olivat pelotelleet, että “kyllä nyt teidän urakkanne “kusee”, ettekä jaksa tehdä kumminkaan täyttä päivää kuumalla pellolla. Siinähän ei jää aikaa kuin reilut 8 sekunttia per taimi”. Eikä jäänytkään, mutta mehän olimme tosi nopeita ja molemmilla fysiikkakin oli kunnossa. Käytimme lopulta vain n.4 sek./taimi.

  Työn alettua tivasimme isännältä, että tuleeko taimia riittävän nopeasti ja riittääkö kasteluvesi varmasti koko päiväksi, kun näytti tuo säiliö pellon laidassa niin pieneltä. Isäntä lupasi, että varmasti kaikki riittää. Saimme myös tarkat ohjeet, miten taimet istutetaan ja kastellaan ja ilmoituksen, että hän sitten tarkistaa joka ainoan taimen aina illalla. Arvelimme Kostin kanssa, että nyt on pantava töpinäksi, jos aiomme saada kunnon tilin. Kehitimme sitten työtavan, jossa Kosa vahvempana kantoi veden ja minä istutin ja kastelin hirmuvauhdilla. Kantomatkaa vedelle oli muutamasta metristä liki sataan metriin eri puolille peltoa.  Vakoja ei saanut sotkea, saati tallata taimia.  Vauhti koveni, kun olin alkuun nopeampi kun Kosa, joka sitten lopulta juoksi kastelukannut käsissään mennen tullen. Puolen päivän aikoihin oli päiväksi varatut taimet loppu ja lähdimme isäntää tavoittelemaan puolen kilometrin päästä eväitämme matkalla syöden. Ingraeus oli ihmeissään, mutta lupasi heti tuoda uuden kuorman taimia ja vettä. Illan suussa taimet loppuivat vielä aikaisemmin tekniikkamme hiouduttua ja kävimme taas kotimatkalla kertomassa tilanteen ja että tarkistuksen voi nyt suorittaa. Pyysimme myös aamuksi koko päivän taimimäärän ja tarpeeksi vettä.  Ingraeus lupaili itsekseen mutisten.  Emme ymmärtäneet ihan kaikkea, kun hän oli ruotsinkielinen ja minulla siinä nelonen. Kostikin oli jo unohtanut suurimman osan ruotsin kielestä sotalapsimatkaltaan. Lisäksi suomenruotsalaisten ruotsi ei liipannut läheltäkään ruotsin kirjakieltä jota itse tuolloin opiskelin Kallion Yhteiskoulussa.

  Aamulla homma jatkui, jos mahdollista vieläkin kiivaampana ja puolilta päivin kävi isäntä tarkastamassa tiluksiaan.  Meiltä oli taas taimet ja vesi vähissä ja arvelimme niiden loppuvan ennen kello kahta.  Ingraeus mutisi taas tapansa mukaan itsekseen ja olimme kuulevinamme, että eihän tämä työ kestä kuin vajaat kolme päivää tällä menolla ja senhän piti kestää koko viikon. Kolmantena päivänä puolilta päivin urakka oli tehty ja Ingraeus tarkasti alueen viimeisen kerran erittäin huolellisesti. Ei valittamista. Kovasti mutisten hän sanaili, että tämä kävi kyllä liian nopeasti ja tienasitte aivan liikaa. Kaivoi kuitenkin sovitun rahan lompsastaan ja meitä vietiin tukka suorana Vartiokylänlahdelle Mattorantaan uimaan pölyisen työn jälkeen.  Matkalla Mannosen kaupalta ostimme jäätelöt, että saimme viistonnisen rikottua ja jaettua tilin keskenämme. (Rahanuudistuksessa v.1963 markka muutettiin penniksi ja pari nollaa lähti loppupäästä noista e.o. rahasummista).

  Paluumatkalla poikkesimme Uiskotiellä, Riipisen puutarhalla kyselemässä, josko heillä olisi parille “ammattilaiselle” puutarhatöitä. Olihan siellä, eli: ”huomenaamulla klo 7,00 olette tuossa oven edessä” ja urakkana aarin (10x10m) ala hukkakauran ja muun rikkaruohon valtaamaa kasvimaata “viimeisen päälle siistiksi ja urakalla tonni mieheen”. Illan suussa pläntti oli tehty ja johtaja Riipinen itse tuli tarkastamaan. “En olisi uskonut, että näin nopeasti tuosta selvisitte ja noin hyvää jälkeä teitte”, sanoi hän ja latoi rahat kouraan. “Siitähän tuli teille oikein aikamiesten palkka tunnille” (125mk/h). Nuo sanat lämmittivät jopa enemmän kuin tienattu raha.

  Paria viikkoa myöhemmin Ingraeus tarvitsi taas istuttajia, mutta Kostin käydessä kysymässä, hän kertoi palkanneensa jo kaksi poikaa. Kävimme sitten kurkkimassa, että ketkä olivat ne onnelliset ja siellähän olivat ahkerasti hommissa Häkkisen Seppo ja Mäkisen Reima. Pari vuotta nuorempina ja hintelämpinä he olivat ottaneet työn tuntipalkalla ja sama homma kesti heiltä melkein kaksi viikkoa. Ei tämä Ingraeus ollut tyytyväinen siihenkään, kun tuli kuuleman mukaan vieläkin kalliimmaksi ja oli muka huonompi työkin.  Kyselimme töitä myös Nymanien kaalipelloilta nykyisen Itäkeskuksen (lue: Itiksen) kohdilta, mutta sinne oli kuulemma jo reilua ylitarjontaakin työväestä. Nyt nekin pellot kasvavat kauppakeskuksia ja asuntoja. Asuntoja pukkaavat myös ne silloiset Ingraeuksenkin pellot. Viljavia olivat siis.

  Myöhemmin aikuisena miettiessäni Ingraeuksen puheita ymmärsin paremmin; kaaleja piti istuttaa noin viikon- parin välein keväällä, että olisi syksyllä pitemmän aikaa tuoretta uutta kaalia tarjolla ostajille eli kaupoille ja tukkuliikkeille.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen