Elämäni tytöt ja naiset
En isosti huomioinut tyttöjä kotipihan piirissä Helsingin Brahenkadulla ennen kouluikää enkä senkään vertaa Kirstarin ”likkoja”, mutta muutaman kerran ”kilpailimme” naruhyppelyssä, jossa pärjäsin kohtalaisesti. Kirstarilla likoista oli huomoinarvoista hyötyä lumipallojen tekijöinä lumisodissa Alppilalaisia vastaan. Pääasiassa likat olivat mielestäni outoja hihittelijöitä. Poikkeuksia olivat muutamaa vuotta vanhemmat serkkutytöt Tammelundissa, heidän kanssaan viihdyin hyvin. Jopa niin hyvin, että 8-vuotiaana noin 6-vuotta vanhemman Säde-serkun kanssa sovimme menevämme naimisiin, kun tulemme isoiksi. Emme sitten menneet, vaan hän valitsi ikäisensä Osmon ja meitä molempia nauratti 10-vuotta myöhemmin hänen häissään kovasti, kun tivasin tanssiessamme tuon lupauksen pettämisestä.
Kouluaikana alakoulussa oli sekaluokka, mutta en muista sieltä kuin kaksi tyttöä, jotka molemmat kuuluivat luokkamme ”lukeneisiin” eli osasimme lukea koulun aloittaessamme. Heidän kanssaan tuli hieman puheltua silloin tällöin, mutta ”isojen” puolelle poikaluokkaan kolmannelle siirryttyäni yhteys katkesi kokonaan. Jotain merkittävää heissä täytyi olla, koska muistan vieläkin heidän nimensä: Orvokki ja Marja-Leena. Istuivat aivan etupulpeteissa luokassamme.
Vanhempieni omakotitalon rakennusvaiheessa asuimme kesämökissä samalla tontilla ja eräässä viikonlopussa tuli tuttu putkimies talkoisiin ikäiseni 10-vuotiaan tyttärensä kanssa. Päivä venyi pitkäksi ja he jäivät yöksi kanssamme mökkiin. Meidät pienimmät pantiin yläpetiin jalat vastakkain ja isäukot jäivät turinoimaan olutlasien äärelle. Kohta tyttö hivuttautui vierelleni ja kysyi kuiskaten, että ”saako tähän koskea”? Myöntelyni jälkeen hän kuiskasi taas, että ”mitä sille tapahtui?” Minä kuiskailin, että se kovettuu tollalailla, kun sitä räplää. ”Jaa”, sanoi hän ja kysyi saman tien, että haluanko kokeilla hänen? Halusin ja koettelin, mutta totesin, että ”eihän täällä ole mitään”. ”Ei, niin”, sanoi hän. Sitten me puhuimme ihan muista asioista ennen nukahtamistamme, kun nuo vaikeimmat selvisivät noin hyvin.
Helsingin Vartiokylässä alkuaikojen mökkitontin naapurissa asui Soili Kari eli Soikka. Hän oli urheilullinen ja hieman poikamainenkin tyttölapsi jonka kanssa tulin oikein hyvin toimeen. Järjestimme hänen kanssaan kulmakunnan pienemmille erilaisia pelejä ja urheilukilpailuja ja muuta reipasta ajankulua ulkotiloissa. Joissain sotaleikkeissä jouduimme painimaankin keskenämme ja oli siinä ja siinä, että pärjäsin mitenkuten. Soikka kehui koulukavereilleen olevansa minun isosiskoni, kun oli vajaan puoli vuotta vanhempi. Kun oikein mietin, niin olen tuntenut hänet paljon pitempään kuin vaimoni Sirpan.
Ikää alkoi kuitenkin karttua minullekin ja kaveriporukka painosti tanssikouluun, sillä jos tyttöjen kanssa aikoi olla jossain tekemisissä, niin piti ainakin osata tanssia. Oli minunkin mielestäni parempi olla Parkettien Partaveitsi ennenkuin Lavojen Laahustaja ja niin kirjauduimme Niemistöjen Tanssikouluun Kulttuuritalolle yhdessä minä, Pasi ja Kosti. Innostuin valssistakin niin, että hra Nieminen mainitsi minut aivan henkilökohtaisesti eli: ”Te vaalea nuorimies siellä perällä. Tämä ei ole kilpatanssi vaikka te olettekin parinne kanssa kiertäneet salin jo kahdesti, kun muut vain kerran!”. Opin pyörähtämään myös oikealle päin juuri ennenkuin tanssiparini oli pyörtyä. Laskin hänet varovasti tolppaa vasten nojaamaan.
Ensimmäinen tyttölapsi, johon kokeilin charmiani, oli eräs Kikka joka löytyi 41-bussin päätepysäkin kioskilla majailevasta porukasta. Häneen sai kontaktin, kun tarjosi Bostonin. Sitä varten piti ostaa ”Pikku-Boston”-aski eli 10 tupakkaa filtterillä. Minä olin polttavinani ja Kikka veteli tosissaan pari sätkää illassa ja kun neljän illan jälkeen aski oli tyhjä, niin hiipui myös seurustelumme.
Urheiluseura Mellunkylän Kontion tansseja järjestäessäni kävin myös eräällä juhannusretkellä Sipoon Pilvijärvellä ja sillä matkalla tapasin tytön, jonka kanssa seurustelimme lähes vuoden ja oikein vakavisamme. Suhde päättyi, kun tytön vanhemmat olivat sitä vastaan hänen opiskelujensa ollessa pahasti kesken.
Keskikouluaikana ihastuin pariinkin koulukaveriin, mutta en saanut merkittävää vastakaikua, joten seurustelut jäivät seurustelematta. Sitten ammattikoulun jälkeen soittelin toiselle ihastuksistani ja sain houkuteltua hänet polkupyöräretkelle Sipooseen. Vähän tietysti uhkarohkeaa, kun en tiennyt hänen kunnostaan tai harrastuksistaan, mutta hyvin kävi ja poljimme Hakaniemestä Sipoon Vikkullaan edestakaisin tuon reilut 20-kilometriä ihan kevyesti ja hän ihasteli maisemia perillä asiaankuuluvasti. Tarjosin myös kahvia ja eväsleipiä vaikka hieman mokasin, kun olin unohtanut ottaa kaksi kuppia matkaan, mutta join itse sitten siitä termoksen kannesta. Perillä muistelimme tietysti kouluaikoja ja entisiä oppilaskavereita. Paluumatka sujui myös hyvin ja hänen kotiovellaan sovimme uudesta tapaamisesta viikon päästä.
Viikon kuluttua soitin tämän tyttöystävän ovikelloa sopimaamme aikaan ja hänen äitinsä kertoi Kirstin olevan tennistä pelaamassa Kaivopuistossa. Hän oli unohtanut tapaamisemme. No, minä pyöräilin katsomaan miten tenniksenpeluu häneltä sujuu ja löysinkin oikean kentän. Tarpeeksi kaukaa ja tarpeeksi kauan katsottuani ehdin miettiä mielessäni, että en pystyisi silloisella palkallani hankkimaan edes noita tennisasuja ja mailoja, saati maksamaan vuoroja ja muita asiaankuuluvia kuluja. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin kotiin.
Tapasimme luokkakokouksessa noin 10-vuotta myöhemmin ja Kirsti sanoi olevansa pahoillaan, että unohti tapaamisemme. Annoin anteeksi.
Tuon jälkeen olikin sitten pari vakavampaa seurustelusuhdetta joista jälkimmäinen päättyi avioliittoon Sirpa-vaimoni kanssa ja siitä on sitten täällä aivan oma tarinansa eli: ”Tyttö bussin sillalta”
Tarinoi, Heimo