Luku- ja muita harjoituksia v.1945

– Isi, opeta mut lukemaan.
– No, jokos osaat ne kaikki kirjaimet ? Mikäs kirjain tuo tuossa lehden yläreunassa on ?
– Pee, se on.
– Hyvä, hyvä. No entäs tuo seuraava ?
– Sitä en tiedä, se on varmaan niitä satukirjan kirjaimia. Mä osaan vasta ne aapiskirjan isot kirjaimet. On siinä kyllä pilkut päällä niinkuin äässä siinä äidin kirjaimessa.
– Joopa joo, onhan se ää, mutta nyt sinun täytyy vielä opetella ne muut pienet kirjaimet sieltä aapisesta ja mietitään sitä lukemista sitten uudelleen. Katsopas tuossa. Ne pienet kirjaimet ovat aina tuossa sen ison vieressä. Siitä vaan opettelemaan niin pysyt poissa pahanteosta. Mikäs se eilinen juttu oli, kun äiti kertoi, että kastelit kolmet talvivaatteet ulkona peräperään läpimäriksi ?
– No me leikittiin lauttureita tossa kentän lastenaltaalla ja ne jäälautat oli niin liukkaita.
– Kuinkas syvää siinä sitten on ?
– Ei edes kaulaan asti, mutta kun lautalta liukastui, niin ei sitä aina pysynyt pystyssä pudotessaan.
– Sinne et sitten enää mene ! Siellähän voi vaikka hukkua !
– En mä enää menis muutenkaan, kun puistovahdit tyhjensi sen jo eilenillalla.
– Kuinkas sitten vielä tänä aamunakin olit kastellut itsesi aikalailla ?
– Puistolammessa on melkein yhtä syvää ja sitä ne ei voi tyhjentää, kun siinä ei ole viemärireikää. En mä mene sinne muutenkaan enää, kun isot pojat ajo pois.
– Mites ne nyt sellaista tekivät? Olit taas paha suustasi vai?
– Mä taisin kastella nekin ja siitä ne sitten suuttu.
– Kerroppas sitten samantien koko juttu, niin ei tarvitse ensin naapureilta kuulla.
– Nonei päästänyt mua enää mun jäälautalle ja mä kiipesin sitten siihen yhteen pienenpään puuhun ja hyppäsin siitä alaoksalta sille lautalle ja sitten se halkes ja ne kaikki kastu ja mä lähdin sitten karkuun. Se oli mun lautta! Ne oli itse rikkoneet jo omansa! Oma vika! Mitäs ottivat mun!  Ei pienemmiltä saa ottaa !
***
  Keväämmällä Olavi-eno tuli käymään ja joutui tavan mukaan lukumieheksi, kun en vielä itse osannut. Otettiin tuttu Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja eno luki. Tuo satu oli luettu ennestään jo monta kertaa ja eno arveli voivansa vähän oikaista ja ohittaa pari sivua, mutta ei, se ei minulle käynyt.
– Hei, tosta välistä jäi monta juttua pois, valistin. – Siinä oli se myrkkyomenajuttu ja kerro, kerro kuvastin ja monta muuta juttua.
– En minä vaan huomannut, sanoi eno ja yritti jatkaa lukemista.
Selostin sitten sanasta sanaan kaiken väliinjääneiltä sivuilta ennenkuin annoin lukemisen jatkua. Sadun päätyttyä eno alkoi kysellä, että joko olen oppinut yhtään kirjaimia ja kun sai kuulla, että melkein kaikki on opittu, hän alkoi kuulustella. Hyvinhän se menikin ja niitä pieniäkin kirjaimia oli jo tullut opituksi suurin osa. Muutama ulkomaalainen kirjain vain oli vielä hukassa.
– No, sinähän tunnet melkein kaikki. Ei muuta kuin tavaamaan sitten vaan, sanoi eno.
– Mitä se tavaaminen on, kysyin? Lukemaanhan mun piti opetella.
– Tavaamisessa luetellaan kirjaimia tavuittain ja lausutaan ne sitten ja kun kaikki tavut on lausuttu, niin sitten saadaan niistä se sana.
– En minä sitten taida sitä lukemista oppia. Taidan lähteä Matin ja kaverien kanssa kentälle pelaamaan palloa, sanoin ja lähdin kiireesti pihalle.
 
P.S. Tästä takaiskusta huolimatta osasin puoli vuotta myöhemmin lukea. Tämä ”muisteluni” on paljolti isäni, Viljo Kuukkasen ja enoni, Olavi Laakson kertomia muisteluja lapsuudestani.

  Muisteli, Heimo Kuukkanen