Katsastusreissu Porvoossa 1971
Olisiko ollut kesäkuun loppupuolta, kun olimme päättäneet lähteä kotimaan lomalle Ahvenanmaalle. Olin yrittänyt kovasti purkaa pois työkuormaa henkilökunnalta ja tein siksi taas entistäkin pidempää päivää, kunnes pari päivää ennen lähtöä muistin, että auto on katsastamatta. Soittelin sitten katsastuskonttoriin Hernesaareen, mutta sieltä ei olisi saanut aikoja pariin viikkoon. Sanoin Sirpa-vaimolleni, että ajetaan sitten katsastamattomalla, niinhän on tullut tehtyä joskus ennenkin. ”Ei käy! oli Sirpan jyrkkä tuomio, ”jos poliisi pysäyttää, niin ollaan Ahvenanmaalla jalkamiehinä koko viiden hengen perhe”. Ja juu, totta oli tuokin. Ryhdyin sitten hakemaan puhelinluetteloista lähiseutujen katsastusasemia ja pari lupaavaa löytyikin eli ylihuomenissa, lähtöpäivänämme Hyvinkäältä, mutta Porvoossa oli yksi ainoa vapaa aika heti huomenna kello kymmenen.
Porvoon tuliterän katsastuskonttorin huonoksi puoleksi kuulin, että se oli ensimmäinen ja ainoa katsastusasema koko Suomessa jossa auto voitiin nostaa hydraulinostimella ylös pohjapuolen tarkastusta varten ja siksi siellä oli hyvin aikojakin. Pirullisen huonoa tuuria, mutta pakko hyväksyä tuo ainut mahdollinen aika ja ryhdyin kiireellä laittamaan autoa katsastuskuntoon. Kyseessä oli 60-luvun alkupuolen VW-pakettiauto, toiminimiyhtiöni kuuluisa ANA-37, jolla oli parisataatuhatta jo mittarissa ja kunto sen mukainen myös peltien osalta, joista pohjapuolen ruosteisia ja reikäisiä palkkeja hitsailin mielestäni hyvinkin huolella. Siivotessani auton tavaratilaa valmiiksi aamua varten pakkasin kuitenkin varmuuden vuoksi tavaratilaan 40-litran kaasuhitsauspullot letkuineen ja muutamia pellinpaloja työkalupakkien lisäksi.
Aamulla sitten Porvooseen katsastusasemalle jossa tasan kymmeneltä pääsin sisään halliin joka oli kuin juhlatila verrattuna sen aikaisiin Hernesaaren tiloihin Helsingissä. Muuten kohtelu oli yhtä tympeää kun Hesassakin ja autoa retuutettiin monelta kantilta, mutta ei meinannut vikaa löytyä, kunnes inssi hyppäsi takapuskurille ja keikutti autoa: ”takaiskarit uusiksi” oli lyhyt tuomio. Olin eri mieltä, mutta ei auttanut: ”uusittava ne on”.
Sitten folkkari pantiin ylös nostimella ja inssi asteli alle piikkivasaran kanssa. Hän koputteli huolella pellit kauttaaltaan, mutta kun ei koputtelulla mitään löytynyt, niin paukautti yhtä palkkia oikein reilusti ja saikin piikin siitä läpi: ”muutakin korjattavaa löytyi”.
Sitten tehtiin väliaikainen katsastustodistus, jolla saisin viikon ajaa, mutta se ei riittäisi Ahvenanmaan reissuun. Kysyin toimiston puolelta aikaa uudelle näytölle ja ainoa vapaa oli samana päivänä kello 11.45. Huh! Puolitoista tuntia aikaa vaihtaa iskarit ja hitsata palkit.
Pienessä paniikissa ajoin Porvoon VW:lle kyselemään iskareita ja onneksi löytyi hyllystä. Sitten ajoin lähinnä olevalle Shellin huoltoasemalle josta kysyin lainaksi hallitunkkia ja pitkävartista kuusiokoloavainta iskarien irroitukseen. Shellin nuori apupoika tarjosi auliisti apuaan ja osoitti tontin reunasta paikan jossa voisin rauhassa rempata autovanhustani. Hän auttoi myös iskarien irroituksessa, sillä ne olivat todella tiukassa. Sitten tunkkasin pakun melkein kyljelleen pohjan hitsausta varten. Hitsasin rei’itetyn palkin umpeen melkein koko matkalta niillä pellinpaloilla joita minulla oli matkassa. Maalasin myös hätäisesti harmaalla Ferrexillä jäljet piiloon. Sitten auto alas pyörilleen ja lainatavarat takaisin Shellille.
Tulipalokiire oli jo katsastusasemalle, sillä oli enää muutama minuutti aikaa siihen uusintanäyttöön. Ehdin juuri ja juuri ja pirullisesti hymyilevä inssi melkein ääneen naureskeli tätä uusintayritystäni. Hyppäsi sitten taas takapuskurille ja hytkytti. ”Eihän näille mitään ole tehty, sanoi hän. Oletko vaan pessyt nuo iskunvaimentimet ?”. Kaivoin lompakostani VW:n kuitin ja näytin. Kelpasi, mutta mutisi jotain itsekseen ja näytettyäni tavaratilasta vielä vanhat iskarit vakuudeksi, hän kuittasi: ”No, olkoon, mutta oudon löysät ovat vieläkin”.
Sitten paku taas nostimella ylös ja hakku käteen. ”Jaa’a, luuletko, että tämä maalauksesi riitti palkkien korjaukseksi?” Nyt eivät enää auttaneet edes entistä kovemmat lyönnit, sillä olin paikannu 1,5-millisellä pellillä palkit ja kohta inssi lopetti paukutuksen ja sanoi, että ”kai se mun pitää uskoa ja sanonpa vaan, että oli tämä sun korjauksesi nopein mitä ikinä olen nähnyt. Laitan paperit kuntoon.”
Paras hetki koko reissussa oli se, kun inssi lähtiessäni HYMYILI ja heilautti vielä kättäänkin.
Muisteli, Heimo Kuukkanen