Tietalkoot v.1955 (olen 14v)

  Helsingin Vartiokylässä, Helytie- Käätypolku- Huntutielenkin, noin 600m, tietalkoot päätettiin pitää eräänä keväisenä viikonloppuna ja jo hyvissä ajoin oli talkoovastaavana toiminut Viljo-isäni tilannut paikalliselta kuorma-autoilija NN:ltä hiekkakuljetuksen Valkoisen Ristin mäessä olevasta hiekkakuopasta. Hänen oli helpointa hoitaa nämä asiat, kun olimme silloin tosi harvinainen perhe puhelimen omistajana. Talkoiden oli määrä alkaa klo 10 lauantaiaamuna ja ensimmäisen kuorman piti olla silloin perillä.  Ei ollut.
  Talkooväki näpersi lapioineen niitä näitä ja alkoi hermostua, kun isäukko sitten meni soittamaan, että missä ihmeessä hiekat viipyy.  ”Kyllä sinne pari kuormaa on jo ajettukin”, sanoi kuopan omistaja toisessa päässä lankaa. Isäni väitti, ettei yhtään kuormaa näy mailla halmeilla ja porukka alkaa hermostua, mutta lupasi, että katsellaan lähiteiltä. Minä nuorimpana jouduin tietysti sitten fillarin selkään ja Kiviportintietä Peilitielle näyttikin menevän tuoreet kuorma-auton jäljet. Sieltä myös löytyi auto ja kuski. Sanoin, että nyt taitaa hiekat mennä väärälle tielle, mutta kuski sanoi, että tämän hän osoitteekseen sai ja tähän hän kippaa loputkin. Ja niin kippasi.  Intin sitten vielä, että näyttäisitkö kuitenkin sen kuormalistan, kun muistan olleeni puhelimen lähellä isäni näitä tilatessa ja että varmasti tilattiin Helytielle eikä Peilitielle.  Kipattuaan kuorman hra NN suostui sitten näyttämään minulle listaa ja näytin siitä hänelle sormella, että tuossa lukee kyllä selvästi Helytie.  Kuski mutisi jotain erittäin painokelvotonta ja että ” kukas  nämä kuormat sitten maksaa ?”  Sanoin etten tiedä tai lapioi takaisin, mutta meidän talkooporukka hyppii kohta tasajalkaa, jollei hiekkaa tule hyvin äkkiä. Kuski lähti pää ja auto savuten uutta kuormaa hakemaan ja minä poljin ilmoittamaan porukalle, että ruokatauko tai kahvipaussi kannattaa viettää nyt ennenkuin se kuorma tulee.
  Päivä meni sitten lopuilleen hiekkaa levitettäessä käsipelillä. Porukkaa oli kaikenkaikkiaan pari- kolmekymmentä henkeä ja emännät pitkin rinkiä tarjoilivat kahvia ja virvokkeita.  Alkoholit olivat kullakin omasta takaa, jos niitä kaipasi, mutta kaveriakaan ei jätetty.  Fiksua kyllä, alkoholit kaivettiin näissä talkoissa useimmiten esille vasta kun työt oli tehty. Loppupäässä päivää myös riideltiin autokuskin kanssa siitä, että kuka maksaakaan ne väärään osoitteeseen viedyt hiekat ja ajot. Muistelen Peilitieläisten sopineen maksavansa jonkinlaisen korvauksen hiekasta, mutta joutuivat myös järjestämään pikaiset talkoot saadakseen hiekat levitettyä keskeltä tietä kulkua estämästä.
  Polkupyöräilijöiden mielestä korjaus ei ollut hyvä, koska pehmeällä tiellä oli vaikea ajaa. Varsinkin painavat kauppakassit ohjaustangolla tahtoi kulku hyytyä upottavaan hiekkaan ja pyöräilijä muuttui pyörän lykkijäksi. Kuukausien mittaan tien pinta kuitenkin kovettui vähän kerrallaan ja kesti taas muutaman vuoden ennenkuin sateet syövyttivät sen liian syville urille. Olisiko se ollut 1959-60 kieppeillä, kun sitten kaupunki veti viemärit ja vesijohdot työllistämistöinä lenkille.
  Työllistämistyö tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että 12 miestä seisoi lapiot kädessä montun reunalla katsomassa, kun vesilaitoksen  ammattimiehet tekivät työt. Kaivuri siis kaivoi ja lastasi maat autoon. Putkimiehet asensivat putket ja kaivuri peitteli kuorma-auton tuomilla maamassoilla montut. Työllistetyt lampsivat työmaalle kahdeksan maissa Huntutien alkupäähän sijoitetuilta parakeilta, kun aamukahvit oli juotu. Sitten piti lähteä seuraavalle kahvitauolle vartin vailla yhdeksän ja jo puoli kymmenen jälkeen he olivat taas ahkerasti kurkkimassa työmaan kehittymistä ja valmistautumassa yhdentoista ruokailuun. Samat temput sitten iltapäivällä ja hyvissä ajoin päivän päätteeksi parakeille, ettei päässyt livahtamaan kotiinlähtöaika ohi huomaamatta.  Pääasia taisi valtion työllistämistöissä olla silloin, ettei avustuksia tai palkkaa ilman, että edes oleskeli työpaikalla.  Kokemusta kertyi ainakin työn katsomisesta ihan läheltä vaikka ammattimiehet kielsivätkin tekemästä mitään ettei mene pilalle jo tehdyt työt.

  Kirjoitti: Heimo Kuukkanen