Heimo-Vaijan tarinoita

  Takakaltsin tapaamisen jälkeen tuli vihdoin kello kolme aamuyöstä ja odottelin huonosti nukkuneena jo portillamme, kun Kosa ja Sepe tulivat. Pikamarssia lähdimme hyisen kylmässä ilmassa aamukasteesta märkiä polkuja ja peltoja pitkin Ilotulitus Oy:n takapihalle.  Siellä oli korkea, yli kaksimetrinen ja tiheä piikkilanka-aita, jonka lankojen väliin pujotettiin pari oksanpätkää levikkeiksi ja siitä sitten sisään roskista penkomaan. Kasassa oli mitä mielikuvituksellisimpia raketin jäänteitä, niin poltettuja kuin polttamattomiakin ja tulilankaa, sitä oli kilokaupalla. Märkiä tosin olivat ja pojat neuvoivatkin, ettei kannata ottaa mitään kovin syvältä, sillä ne olivat jo liian lionneita sateissa.  Keräsimme kassimme täyteen ja kiireesti Takakaltsin koijalle niitä kuivattelemaan ja purkamaan. Raketeissa oli aina muutama toimivakin, kun laittoi uuden sytytyslangan tai korjaili muuten vahinkoja. Varsinkin Noitapilleissä oli usein paljon kelvollisia.

  Eräällä retkellä löytyi niin paljon materiaalia, että sovimme minun varastoivan kotimme kellariin parhaat kuivamaan ja ideoimme samalla jonkinlaista ilotulitusta kylän “pikkupennuille” nähtäväksi.  Pari näytöstä järjestettiinkin näistä “tehdastuotteista”, mutta se jäi, kun kaatopaikalla kehittyi ongelmia.
  Muutama kylän “pikkupoika” oli tehnyt myös dyykkausretkiä kaatopaikalle ja jääneet kiinni mölyämisensä vuoksi. Vartija kuulusteli ja taisi ottaa yhteyttä koteihinkin ja vartiointia tehostettiin. Vartijalle tuli koira kaveriksi.
  Paineet kasvoivat kohdallamme, kun materiaali alkoi loppua ja päätimme sitten kaikesta huolimatta uskaltautua paikalle. Hiivimme kuin inkkarit ainakin aidalle, viritimme kepit lankaväliin ja hiippailimme kasalle. Se oli peitetty hiekalla ja savella. Huhu oli kyllä kiirinyt, että rakettijätteet pannaan nyt vartijan kopin läheisyydessä olevaan kannelliseen roskalaatikkoon. Kopin ikkunassa näkyi selkä ikkunaa päin lehteä lukeva vartija. Kymmenen metriä roskalaatikolle siitä. Viisikymmentä metriä aidalle. Kiirettä pitäisi, jos mies huomaisi. Missähän koira oli ? Vai oliko ollenkaan ?  Jekkuako vaan ?

  Kosa ja Sepe ilmoittivat perääntyvänsä. Kotona oli mokaustilit melko täysiä eikä nyt juuri uusia tarvitsisi kumpainenkaan tämä oli siis Heiskan hommia, jos jotain…sattuisi.
Minä yllytyshulluhan se siitä lähdin hiipimään kohti laatikkoa ja onneksi se oli sentään lukitsematon eikä saranat narisseet kantta avattaessa. Herranjee !  Aivan kuivia ja vaikka kuinka paljon.  Kannoin kolme-neljä sylyllistä aidalle ja pojat siirtelivät niitä ulkopuolelle vähän silmistä pois, jos tulisi äkkilähtö.  Sitten oli kaikki saatu ja nousi pieni ylimielisyys päähäni. Lähdin kurkkimaan ikkunan taakse, että onko siellä sitä koiraa vai ei. Oli siellä.

  Koira haukahti heti,  kun pääsin ikkunan kohdalle ja vahti kääntyi Ilta-Sanomansa äärestä katsomaan ulos.  Sekunnin ihmettelimme toisiamme ja sitten minua vietiin. Muutamassa hetkessä sai vahti oven auki ja koira lähti perääni. Piikkilanka-aidan yli kasvoi entisessä kaatopaikkarinteessä iso tuuheahko paju. Se oli siinä hyvin vahvasti kallellaan aitaa kohti ja kuin tehty juostavaksi pitkin runkoa yli aidan ja sieltä sitten hyppy alas reilusta kolmesta metristä oli helppo nakki pehmeään peltoon. Pojat olivat livahtaneet hekin aidan ulkopuolelle tilanteen nähtyään ja ehtivät myös päästää piikkilankojen tuet irti. Koira haukkui hulluna aidan takana, kun me vaivihkaa peräännyimme takavasemmalle. Noin tunnin päästä hiivimme hiljaa takaisin hakemaan saaliimme puskasta.
  Seuraavalla viikolla roskalaatikkoon oli ilmestynyt lukko.  Siihen lukkoon päättyivät dyykkausretkemme ja oli aika ryhtyä ”ruudinkeksijöiksi”.

  Paukuttelijan virkaan minullakin oli hieman kokemusta, sillä Alppilan nurkilla teimme kavereitten kanssa monenlaisia pommeja filmistä, tulitikuista ja karbiidista.  Karbiidia tiputtelivat läheisen työmaan avolava-autot ohi ajaessaan. Sitä sitten pulloon plus tippa vettä ja kiireesti korkki kiinni ja karkuun. Aina paukkui.  Filmipommit tehtiin sen ajan palavasta filmistä siten, että filmi tungettiin pulloon ja brennarilla eli polttolasilla se sytytettiin pullon lasin läpi ja taas tuli kiire sytyttäjälle. En muista vahinkoja meidän porukalle käyneen. Onneakin siis oli. Yhtä vaarallisia olivat stidi- eli tulitikkupommit. Tavallisimmin tikkujen materiapäät tungettiin tyhjään kiväärin hylsyyn ja pääty taitettiin mutkalle. Sitten hylsy kalliolle ja isolla kivellä iskettiin päälle. Taas paukkui, mutta ei kannattanut olla paljain jaloin tai säärin, sillä sirpaleita lenteli ympäriinsä  (niinkuin pulloistakin).

  Suomennos: dyykkaus = lähinnä roskalavojen tai -kasojen kaivelua. Koija = maja.   Rakettiremppa = rakettiharrastajien ryhmä tai kerho.

Kirjoitteli Heimo Kuukkanen