Vakkalan Kosti johti yksivaltaisesti ”inkkareita” Takakaltsin ja Peltsin alueella. Olin kyllä kuullut muilta lapsilta näistä inkkareista, mutta en itse ollut ennen tavannut. Tutustuin sitten Kosaan ja inkkareihin eräänä päivänä oikein perusteellisesti. Olin taas kerran Käätypolun lenkiltä kiviä keräilemässä käsikärryymme, omakotitalomme seinien valun täytteeksi eli säästöbetoniin. Tällä kertaa myös Karin Soili eli Soikka- tyttö naapurista aidan takaa oli mukana. Kuorma alkoi olla valmis, kun Takakaltsilta kuului kovaa huutoa ja inkkarit hyökkäsivät. Nuolia, käpyjä ja keppejä lensi metsästä tiellemme ja meillä ”skoobareilla” (valkoihoisilla jenkeillä) ei ollut muuta heitettävää kuin kiviä tieltä. No, ne olivat melko tehokkaita ja muutaman hyvän osuman jälkeen Kosa- inkkari suuttui ja alkoi paiskoa tosi isoa puuta ja kiveä alas mäestä. Soikan ja pikkupoikain kanssa yritimme parhaamme, mutta perääntyminen näytti jo varmalta, kun kipeitä osumia alkoi tulla osaksemme. Muistin sitten kiukuspäissäni kärryssä olevan kirveen, juoksin se kädessä kohti näitä inkkareita ja käytin sitä kuin moukarinheittäjä ja paiskasin mäkeen.
Kosa- inkkari katsoi viereensä osunutta kirvestä ja huusi, että ei tämän pitänyt tällaiseksi mennä ja paiskasi kirveen takaisin, onneksi yhtä huonolla osumatarkkuudella. Muutamien molemminpuolisten uhkailujen jälkeen sovittiin, että molemmat osapuolet perääntyvät ja tilanne on tasapeli. ”Mutta tämä ei jää tähän!”, kuittaili Kosa- inkkari vielä mäen harjalta kadotessaan.
Jäi se siihen kuitenkin. Kyllä inkkarit vielä kuulemani mukaan jonkun kerran hyökkäilivät, mutta varsin hillitysti enkä itse osunut paikalle.
Sen sijaan sattui sopivasti eräänä saman kesän viikonloppuna, että eräs perhetuttu tuli meillä käymään ja toi karhukoiransa mukana. Minä lähdin innokkaana sitä kävelyttämään ja poikkesin mielijohteesta Takakaltsin metsään tarkoituksena oikaista polkua myöten Huntutielle. Puolivälissä metsäaluetta törmäsin, tällä kertaa siviiliasuisiin inkkareihin, Kosaan ja Sepeen (Vakkalan Kosti ja Häkkisen Seppo). Tunnistettuani ”inkkarit” kiersin koiran pantaa niin, että kieli tuli suusta ja koira korisi. ”Se taitaa olla vihainen” sanoi Sepe. ”Joo, on se, mutta pystyn kyllä pitämään sen aisoissa”, sanoin ja nostin remmillä koiran etutassut maasta. ”Kun ette tee mitään äkkiliikkeitä ja puhutte rauhallisesti, niin ei se pure”. Päästin hissukseen koiran pälkähästä ja se istui kiltisti polulle. Juttelimme niitä näitä ja äkkiä Sepe kysyi kiinnostiko minua raketit. Totta helkkarissa kiinnosti ja miten niin. ”No tule katsomaan”, sanoi Sepe ja osoitti muutaman metrin päässä kuusen alle hyvin naamioitua havumajaa. Siellä roikkui kuivumassa seinillä ja katosta valtaisa määrä rakettien sytytyslankoja ja pohjalla oli pahvin päälle levitettynä erilaisia kosteita raketteja ja niistä purettua ruutia. Hetken ihailtuani sanoin, että vien koiran pois, kun omistaja varmaan jo kaipailee, mutta tulen heti takaisin.
Kymmenen minuuttia ja juoksin hengästyneenä majalle. Sepe ja Kosa selittivät, että raketit, ruuti ja tulilangat on ”pöllitty” Ilotulitus Oy:n tehtaan roskakasasta, mutta heillä ei ole parempaa paikkaa niitä kuivattaa, kun kummankaan vanhemmat eivät ymmärrä tällaista harrastusta. Osa näistä alkaa jo olla kuivina, kun on ollut lämpimiä ilmoja. Siinä koijan sisällä istuessamme Sepe yllättäen sytytti tulitikun ja sanoi, että hän vain koittaa, joko tulilangat olisivat kyllin kuivia. Olivat ne! Katossa roikkuvan langan syttyessä siitä tippui kipinöitä lattialla olevien päälle. Meitä vietiin sekunnissa läpi seinien ulos koijasta ja sananmukaisesti ”tuli hännässä”. Onneksi ei ollut tulenarkoja nylon-vaatteita. Yksi iso humaus ja koijasta ei jäänyt kuin savuava kasa havuja ja valtava sininen savupilvi puiden latvustoon. Kovassa paniikissa me kolmistaan nyt sotkimme havuja kiivaasti sammuksiin, ettei se tuli leviäisi metsäpaloksi. Savun hälvettyä ja kipinöitten sammuttua kysyin, että ”entäs nyt, kun kaikki meni?” Sepe ja Kosa naureskelivat ja sanoivat, että ”huomenaamulla kello kolme teidän portilla, niin mennään hakemaan lisää”.
Ja niin me mentiin. Ja se on sitten taas ihan eri stoorin paikka osassa 2. ”Rakettiremppa syntyy”.
Taustaa tapahtumille: Näissä tarinoissani liikumme itäisen Helsingin ympäristössä -50 ja -60-luvuilla ja pääasiassa Vartiokylässä. Sielläkin tuon aikainen Käätypolun lenkki eli Helytien, Käätypolun ja Huntutien muodostama n.600m:n tieympyrä on tapahtumien keskustaa. Lenkillä asui sodan jälkeen, pääasiassa valtion myymillä edullisilla tonteilla (rintamamiestontit) ja niille rakentamissaan Rintamamiestaloissa, ihan tavallista työväkeä. Pojat olivat poikia ja tytöt tyttöjä tai sitten joskus vain sieviä kiusankappaleita. No, paitsi se Soikka, se oli ”hyvä jätkä” aika pitkään, ennen kuin alkoi ”likkailemaan” vähän isompana. Puoli vuotta vanhempana tituleerasi minua ”pikkuveljekseen”.
Ilotulius Oy toimi näihin aikoihin nykyisen Puotinharjun reunalla ”aivan korvessa” , mutta muutti myöhemmin vielä pidemmälle, jonnekin Tuusulan korpeen.
Suomennoksia: Takakaltsi ja Peltsi = Takakallio ja Pelto, havukoija = havumaja, Kosa ja Sepe = Kosti ja Seppo, Soikka = Soili, Käätis = Käätypolku Näissä tarinoissa olimme n.11-12 vuotiaita.
Kirjoitti: Heimo Kuukkanen
Inkkari- Kosa talvivarusteissa ja talviharrastuksissa eli ”laskemassa kuusta”. Se tapahtui siten, että kiivettiin tuuhean kuusen latvustoon ja lasketeltiin oksia myöten takamuksillaan hankeen. Saattoi siitä taitamaton tulla kuonolleenkin. Kaverit kaivoivat sitten ylös. Hangen on hyvä olla reilusti yli puoli metriä, mieluimmin metrinen, muuten sattuu … varsinkin, jos päälleen sattuu.