Heimo-Vaijan tarinoita

  Yleislakko alkoi 1.3.1956 klo 6.00

  Meille pitkämatkaisille koululaisille useimmille lakon alkaminen oli pikemminkin mukavaa vaihtelua tai ylimääräinen talviloma. Paitsi tietysti niille, jotka pääsivät kävellen, hiihtäen tai muulla kyydillä kouluihinsa kulkeutumaan. Itselläni matka Vartiokylästä 10km Kallion Yhteiskouluun olisi ollut kohtuuton jalkapatikassa liikenteen seassa eikä Helsingin kaduilla hiihtelykään oikein houkutellut.

  Lakko alkoi ensimmäinen maaliskuuta raivokkaitten neuvottelujen jälkeen, jotka olivat kestäneet viikkoja.  Metallityöväenliiton toisen puheenjohtajan tehtävissä tuli isäukollemme tässä vastaan totinen koitos ay-liikkeen riveissä, sillä neuvottelut kestivät välillä ympäri vuorokaudet.  Liikenteen pysähtyminen ja teiden kunnossapidon keskeytyminen aiheutti vaaratilanteita runsaasti esimerkiksi terveydenhuollossa koko maassa. Ruokaakin hamstrattiin kotivarastoihin ennakolta ja siksi moni suosittu tuote kaupoista loppui jo ennen lakon alkua. Nälkää ei silti tarvinnut nähdä, sillä vähemmän suosittuja riitti ihan kohtuullisesti.

  Myös Helsingin alueella oli vielä melko paljon lunta maassa ja aura-autojen seisonta aiheutti sen, ettei ollut helppoa päästä lakon ulkopuolisille työpaikoille ja kouluihin.  Minulle oli kouluun pääsy helppoa, kun isäämme tuli Metalliliiton edustusauto hakemaan ja haki samalla reissulla  myös liiton sihteerin, Närväsen Onnin Rajakylästä.  Samaan kyytiin vaan ja koulun kohdalla ulos.  Harmitti, kun ei kukaan ollut näkemässä useinkaan, kun kaverit olivat jo tunneilla, ne jotka yleensä pääsivät kouluun. Oli se hieno auto: Ford Fireline siipihirviö ja koppalakkinen mukava ja komea kuski.  Kaverini, Vakkalan Kosti Huntutieltä, oli myös kyytiä vailla Kulosaaren kouluun ja otimme hänet mukaan, kun tilaa oli. Kosti hehkutti niistä kyydeistä vielä monta viikkoa.  Kolmisen viikkoa sitä hauskuutta kesti ja sitten alkoi taas arki bussikyyteineen.

  Paluumatkat olivat ongelmallisempia, sillä minun piti lampsia koululta Hakaniemeen Viherniemenkadulle odotteleman kyytiä eli mihin aikaan illasta isä ja Närvänen sattuivat pääsemään kotimatkalleen. Kosti pääsi kavereittensa vanhempien kimppakyydein ja hyvin herkästi useimmat autoilijat (ne joilla oli vielä bensaa tai naftaa) ottivat peukalokyytiläisiä teiden varsilta autonsa  täyteen. Polttoaineitten osalta lakko päättyi jo 8.3, mutta jakelu eli myynti takkuili säännöstelytoimien vuoksi lähes lakon loppuun asti.

  Vartiokylän työväentalo pääsi myös lehtien palstoille, sillä sieltä piti lähetettämän kirvein varustettuja miehiä polttoainekuljetuksia estämään. Onneksi hanke kariutui porukan sisäiseen vastustukseen.

  Tämä, myös 12 markan kapinaksi nimetty yleislakko päättyi 20.3.1956 klo 6.00.  Tuntipalkkaiset saivat tuon 12 markan lisän (n.6–10 prosentin) ja alle 18 vuotiaat 8mk:n. Kuukausi- ja urakkapalkkaiset saivat vastaavan korotuksen keskimääräisiin työtunteihin perustuvin kertoimin. Tuon ajan  palkat kuulostavat huimilta, kun keskipalkka oli helposti 30.000mk/kk. (v.1955 keskituntipalkka miehet n.190mk/h ja naiset n.110mk/h) Vuonna 1962 markasta otettiin kuitenkin lopusta päin pari nollaa pois ja huimuus katosi. Lakon aikana tapahtuneita mellakoita ja suoranaista rikollisuutta puitiin oikeusistuimissa pitkään. Lakon jälkeen elinkustannukset nousivat vuodessa yli 20% ja ”söivät” reilusti 6–10%:n lakkohyödyn. Lakossa oli 423.000 työntekijää ja se kohdistui 20.000:een työnantajaan.  Kaikki hävisivät, luulen ja tuskin mitään opittiin tästäkään puolin tai toisin.

  Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen

  P.S.
Kiinnostuneille antaa lisää tietoa Tomi Mertasen tutkimus ”Kahdentoista markan kapina”, joka löytyy netistä PDF-tiedostona:
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/13458/951391917X.pdf?sequence=1