Kun lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, olen tässä 11-13v.

  Lasken eräältä kantilta lapsuuteni kääntyneen nuoruudeksi, kun pääsin tai jouduin omakotitalomme rakennukselle apupojaksi. Työ käsitti aivan alkuun lapiohommia, kun talon pohjaa ja salaojia alettiin kaivaa. Talon pohja oli noin sata neliötä plus anturan leveys eli ehkä satakaksikymmentä neliötä ja noin puolitoista metriä syvä. Koko monttu kaivettiin käsin lapiotyönä, mutta onneksemme koko alue oli hienoa hiesua eli lentohiekkaa. Sitä lensi lapiolla heitettynä montun reunoille liki 200m3 eli noin 200.000 lapiollista. Osa tietysti keskeltä monttua kärrättiin raskailla, itse laudasta tehdyillä kottikärryillä lankkuja pitkin. En toki 11-vuotiaana ollut kaksinen lapiomies hinteline vartaloineni, mutta mahduin parhaiten kapean salaojan pohjalle loppuvaiheissa … muutama tunti päivässä ja kesässä riitti päiviä.  Toinen, vähän helpompi työ, oli naulojen kiskominen käytetyistä laudoista. Lautaa ja nauloja sai tuohon aikaan hyvin huonosti ja maksoivatkin vielä melkoisesti  samasta syystä. Kolmas homma valujen aikana oli kerätä ja kärrätä ympäristöstä kiviä betonivaluun eli teimme “säästöbetonia”. Kallista betonia säästyi, kun valuun lisättiin niin paljon kiviä, kun vain suinkin mahtui (lue tarinasta: “Käsikärryralli”).

  Laudat siis isäukko osti käytettyinä ja usein se oli ainakin kerran käytettyä betonilautaa josta syystä niistä piti naulojen lisäksi hakata pois isoimmat betonipaakut.  Nauloja ei tietenkään heitetty pois vaan ne oiottiin vasaroimalla puupölkkyä vasten. Arvelen joitakin tuhansia nauloja oikoneeni tuon rakennusvaiheen parina vuotena, sillä kun anturat ja kellarin seinät oli valettu ja betoni kovettunut, sama peli jatkui; taas laudat irti, naulat irti ja oikomaan sekä paukuttamaan irti betonia laudoista. Nuo laudat kokivat ainakin kaksi tai kolme “elämää”, sillä lopulta ne päätyivät tuon kotitalomme ulkoseinien ja katon laudoituksiksi.  Naulatkin käytettiin suurelta osin kahdesti tai kolmesti, mutta stoppi asiaan tuli kirvesmiesporukan kohdalla, sillä hehän eivät suostuneet urakkaansa tekemään käytetyillä nauloilla. Ei, tuliterää piti saada … ymmärrettävästi.  Isäukko itse ja minäkin käytimme pääasiassa noita oiottuja ja jäi niitä lopulta yhden tarinan verran vielä jäljellekin.  Siitä joskus myöhemmin tarinassani “Ruosteiset rautanaulat”.  Itse naulasin melkoisen määrän lautaa katon lappeisiin isäukon “urakkakaverina”. En kokenut missään vaiheessa noita töitä pakkotyönä, vaan olin jopa innostunut, kun apuni kelpasi. Imin myös oppia rakentamisen työvaiheista ja siitä on ollut paljon apua aikuisiällä omissa rakennusprojekteissani.  Opin vaaittamaan ja ristimittaamaan, laskemaan jakoja ja rakoja sekä ojanpohjan kaatoja. Kaikesta tuosta oli paljon hyötyä omissa projekteissani paljon myöhemmin.

  Kesämökki- ja omakotitontin asujana myös meillä lapsilla ja nuorilla oli monta muutakin tehtävää:  Oli kotipuutarhan kasvimaitten kääntämistä, kastelua ja kitkemistä sekä marjojen poimintaa. Oli päivittäiset kauppareissut, joita talkooviikonloppuja varten saattoi joutua käymään pari-kolmekin reissua päivässä kahdesta neljään kassia ohjaustangossa ja yksi tarakalla. Polkupyöränä oli isäukon vanha “Tre Kronor”; yksi vaihde ja painoa n.20kiloa.  Myöhemmin sain upouuden 26” Crescentin isäukon Ruotsinmatkan tuliaisina.  Sillä oli vähän helpompi roudata ruokatarpeet, vaikka matkaa lähimpään Elannon myymälään Kontulassa ei ollut kuin reilu puoli kilometriä, niin varsinaisia teitä tuosta matkasta ei ollut kuin puolet, loput märkiä ja kuoppaisia polkuja ojien yli lankkuja pitkin ja poikki ison hiekkakuopan. Vasta viisi- kuusi vuotta myöhemmin nuo kauppareissut ja puutarhatyöt siirtyivät tuon saman kuusi vuotta nuoremman Hannu-veljeni töiksi. Hänelle siirtyi myös tuo Crescent- polkupyörä velvoitteineen.

  Talon rakennusvaihe kesti vuodet 1952 – 1954.   V.1954 muutimme Vartiokylään asumaan ja siihen asti se oli ollut siis kesämökkitontti jolla käytännössä asuimme kesät ja kaikki viikonloputkin varhain keväästä  myöhäiseen syksyyn. Vielä pari-kolme vuotta taloa rakennettiin tuon v.1954 jälkeenkin. Oli ulko- ja sisäpintojen viimeistelyä ja laipion käyttöönottoa yläkerrassa. Aina jotain.

Tarinoi, Heimo

P.S. Rakennusvaiheen tarinoita on yksi myös:  https://www.heimovanhin.fi/?s=kantopommit

Kivijalan eli anturan valu menossa Käätypolku 8 työmaalla 1952. Saatan olla itse kuvaajana tuliterällä Kodak Isoletta 6×6- paljekamerallani. Vasemmalla naapurista Paavo Kari, seuraava luultavimmin setäni Vilho Vuori. Sitten isäni Viljo Kuukkanen ja viimeisenä saattoi olla vesilaitoksen autokuskina tunnettu “Juska”. Kaikki talkooväkeä, ruoka ja “juomapalkalla” eli ruoan lisäksi olutta ja vähän väkevämpääkin, mutta kohtuullisesti kuitenkin kalliita aineita.  Tässä vaiheessa “satsi” tehtiin siis käsin sekoittamalla: 7 lapiollista hiekkaa ja yksi sementtiä ja sopivasti vettä. Putsattuja kiviä niin paljon sekaan kuin suinkin mahtui ja löytyi. Jossain välissä saatiin vuokrattua betonimyllykin.