Olin jossain välissä 1948, seitsemän vanhana, Demarien Nuorten Kotkain harrastetoiminnassa muutaman kuukauden mukana ja siihen liittyy eräs kohdallani ikimuistoinen tapaus. Oli Vapun aikaa ja meille lapsosille annettiin kerhotyön tukemiseksi myyntiin jotain sinivuokko- rintamerkkejä. Muistini mukaan sadan merkin kartonki. Sainkin myytyä muutaman ja kolikoita kerääntyi taskun pohjalle. Harmi vaan, kun eivät olleet omia. Naapuritalon kaverit keksivät hienon idean; “Menet tohon Sturenkadun kulman ravintolaan ja pelaat jassosta (pajatso) itsellesikin vähän taskurahaa”. Kiinni veti, mutta hetken perästä keksin asian heikot puolet: En yletä pelaamaan, kun olen liian lyhyt ja pelaaminenhan on kielletty alaikäisiltä. Ei hätää. Isommilla pojilla oli vastaukset valmiina: “Nouset vain siihen alla olevalle lehtihyllylle, pidät jasson reunasta kiinni ja me muut mennään kyselemään jotain tarjoilijalta, niin se ei huomaa mitään. Ehdin pelata kaikki kolikot ennenkuin tarjoilija huomasi ja “heitti” meidät ulos.
Nyt iski paniikki: Merkkejä oli vielä onneksi reilusti jäljellä ja sain ne jotenkuten päivän mittaan myytyä, mutta miten ihmeessä korvaan hävityt rahat ? Kaikki mahdolliset selitykset kotiväelle vilisivät aivoissa, mutta lopputulos oli aina sama: korville oli tulossa ja lujasti. Salosen Matti, kaverini Brahenkatu 10:n kolmannesta kerroksesta, se taisi keksiä sitten vihoviimeisen tempun, jota kuuleman mukaan oli aika ajoin menestyksellä kokeiltu: “Mennään illansuussa töitten jälkeen, kun miehet pelaavat, aina välillä potkimaan jassoa, niin sieltä saattaa tipahtaa vielä kolikoita”. Niin tehtiin. Pitkin iltaa sukellettiin asiakkaitten mukana sisään ja potkaistiin tai lyötiin jassoa, jos siinä ei ollut pelaajaa. Ei tulosta. Illan edetessä alkoi kavereita koti kutsua, vain Masa uskalsi kohtaloaan uhmaten jäädä kaverikseni. Jatkettiin jasson potkimista sopivissa väleissä, mutta pahalta alkoi näyttää. Pari kertaa tuli muutama kolikko, mutta sitten tuli “jättipotti”: Viimeinen, pitkään pelannut ja hieman uuvahtanut pelaaja ei muistanut kolistella jassoa pelinsä päätteeksi, mutta minä muistin. Tuli kolikoita kourun täydeltä. Sieppasin rahat ja juoksin ulos kuin tuli hännän alla. Muutaman korttelin jälkeen peruutin johonkin rappusyvennykseen ja aloin laskea rahoja. Jäin muutaman markan voitollekin. Matille annoin puolet voitosta, mutta muut jätin ilman; Masan idea, Masan osuus ja minä vältin selkäsaunan, mutta tuosta tapauksesta minulle on jäänyt loppuikäinen inho rahapeleihin.
Reilua kymmentä vuotta myöhemmin sain oikein “työn puolesta” takoa kolikoita silloisen Raha-automaattiyhdistyksen jassoon joka oli työkaverillani, Pertti Tassbergilla, testattavana. Hän kehitteli laitetta, jolla jotkut rupla- tai kopeekka- kolikot saatiin hylättyä pelirahoina alhaisen arvonsa vuoksi. Ne olivat niin identtisiä käytetyn markka- kolikon kanssa, että vain värisävy erotti. Kaverini teki transistorivirityksen joka valaisi ohivilahtavan kolikon sivun ja jos väri oli väärä, niin kolikko putosi koneen pohjalle eikä sitä palautettu pelaajalle. Minä testasin laitetta aina, kun uusi viritys oli tehty ja löin varmaan tuhat kolikkoa tuona aikana jassoon. Se riitti minulle sitäkin lajia vaikka rahaa ei tullut eikä kulunutkaan sillä opin, että voittosuhde oli todella huono ja lokeroihin osuminen silkkaa onnenkauppaa. Kolikon lyöntiosan välirengas kun pyörähti joka välissä ja kolikko lensi erilailla joka lyönnillä.
Alla kuvassa kutakuinkin identtinen jasso kuin tuossa kauhukertomuksessani. Vain rahakaukalo alta puuttuu kuvasta. Kuva on luvalla lainattu: fliput.net sivuston Tuukalta
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen. Viimeksi päivitetty 22.03.2019 11:59
