Tyttö bussin sillalta

Runoilijoitten rakkaustarinoissa morsio löydetään kuun sillalta, mutta meidän prosaistien tarinoissa hänet löydetään bussin takasillalta jossa ei siihen aikaan ollut yhtään istumapaikkaa. Se oli sitä aikaa jolloin nuoret eivät myöskään istuneet bussissa vaan istuimet olivat aikuisille, vaivaisille tai vanhuksille. Näin kävi minulle:

Syksyllä 1959 osuin töihin mennessäni vahingossa aikaisempaan bussiin kuin millä tavallisesti ehdin sinne. Mitä lie kohtalon johdatusta vaiko vain edistävä kello. Niin kuitenkin kävi, että juostessani viime hetkillä juuri liikkeelle lähtevään bussiin (siihen aikaan bussit voivat lähteä ovet auki liikkeelle) osuivat silmäni takasillan kaiteeseen nojaavaan tummaan ja mitä viehkeimpään neitoseen: Tyylikäs asu, kellomallinen sininen pitkä takki, pieni hattu ja sievät valkoiset hansikkaat käsissä. Wwauu! Asukokonaisuuden kruunasi mustat matalakorkoiset kävelykengät. Hänellä oli myös mitä kaunein hymy eikä hän nauranut ainakaan ääneen, kun vaalea, vaaleanruskeaan nappanahkatakkiin, kapealahkeisiin tummiin housuihin ja vaalean harmaaseen karvahuopaborsaliinoon eli lierihattuun pukeutunut nuorimies pyrki juttusille.

Keskustelu lähti luontevasti käyntiin, kun lyhyen hapuilun jälkeen löytyi mielenkiintoinen keskustelun aihe; yleisurheiluseura Mellunkylän Kontion iltamat, joita olin ollut järjestämässä jo jonkin aikaa. Neitonen kertoi tuntevansakin muutamia Kontiolaisia ja kilpailleensa Ylästön Urheilijoiden urheilukisoissa eli tuttua oli tuo harrastuskin. Tuon bussimatkan aikana sovimme Sirpaksi esittäytyneen neitosen kanssa tapaamisesta Kontion Majalla tulevana lauantaina. Tutustumisemme jälkeen kävin myöhemmin eräänä iltana noutamassa hänet kotoaan Majalle Jawa- moottoripyörälläni. Sirpan Kaisa- äiti katsoi varsin epäilevin ilmein tätä pärinäpoikailmestystä, mutta ei sitten kieltänytkään.
Yhteinen matkamme oli alkanut.

Ennen armeijaan menoani olimme sopineet kihlautuvamme seuraavan vuoden juhannuksena ja niin myös tapahtui. Asia tultua julki kylällä, kävin eräänä päivänä ystävääni Kostia tapaamassa. Sisään päästyäni Kostin äiti loihe lausumahan: “Menit sitten ja kihlasit kylän kauneimman tytön. Minä olin kyllä tuolle Kostille sitä Juurisen Sirpaa tyrkyttänyt, mutta ei se vaan ymmärtänyt”.

Armeija-aika oli yhtä lomien odottelua puolin ja toisin. Kirjoittelimme yhteensä n.140 kirjettä, joista 125 on vielä tallella. Pelkkää kaipuuta ne eivät kuitenkaan olleet vaan myös selvittelyä Kontion tapahtumista ja minun osaltani kommentointia niihin ja kertomuksia armeijan tapahtumista. Ihan kaikkea ei naisihmiselle saattanut sieltä kertoa, mutta “painokelpoisimmat”. Myös velkojani ja autokauppojani selviteltiin parissa kirjeessä. Niissä myös riideltiin ja sovittiin. Mietittiin myös syntyjä syviä sekä tulevaisuuden suunnitelmia … ostetaanko namisiin mentyämme esimerkiksi välttämättömien taloustarpeiden jälkeen uusi kelanauhuri vaiko lastenvaunut. Siinäpä pulma. Arvatkaapa kumpi ostettiin ensin?

Kontion iltamia järjestimme yhdessä liki puolitoista vuotta. Niistä muistorikkaimmat olivat ne pari joihin kirjoitimme yhdessä jopa näytelmien käsikirjoituksetkin, muokaten Prinsessa Ruususen ja Mexikon pikajunan alkuperäistarinoita melko railakkaasti. Juhlia ja tanssi-iltoja oli tiheään ja niiden vetäminen melko rankkaa harrastamista. Armeija-aikanani Sirpa järjesti tanssi-illat yhteisten ystäviemme Arin (Ari Kauppila), Arskan (Aarne Saloranta), Soilin (Soili Kari), Kikan (Sirkka-Liisa Ollikainen) ja muutaman muun aktiivi- Kontiolaisen kanssa. Hän veti myös lähes yksin viikoittaista Kontion tyttökerhoa ja armeijan loputtuakin jatkoimme tuota tanssi-ilta harrastusta vielä muutaman kevätkuukauden.

Jo ennen avioliittoamme Sirpa huolehti myös minun taloudestani, sillä ikäloppu pakettiautoni oli syöstä minut vararikkoon jo ennen armeijaan menoa. Äkisti eteen tulleeseen isohkoon hammaslääkärilaskuun ja johonkin vakuutusmaksuunkin lainasi Sirpa rahaa, kun en kehdannut kotoa pyytää juuri kehuttuani itse selviäväni autoni ja moottoripyöräni kuluista. Lopulta myös vanhempani joutuivat maksumiehiksi muutamaan laskuun. Armeijan aika kului kohdaltani lomien hankintaan ja sainkin niitä alokasajan jälkeen viikon parin välein ylimääräisiäkin useimmiten jonkun kuntoisuuskisan perusteella. Armeijan jälkeen sain välittömästi töitä Helkama Oy:n TV-huollosta ja päätimme mennä kevään aikana naimisiin. Ajatukseni teknikko-opinnoista hautautuivat nopeasti epärealistisina kohdaltani.

Noin 60 vuotta sitten v.1962 meidät vihittiin Vartiokylän kirkossa silloisen Helsingin pitäjän kirkon ja Juurisen suvun perhepapin, rovasti Otto Weckströmin toimesta, joka myös “päästi” minut ripille eli kirkossa vihittäväksi lyhyen keskustelun perusteella (minulla oli ollut hyvä numero uskonnosta, kun luin 5-6-vuotiaana ennen kouluun pääsyäni Kansakoulun Raamatunhistorian pariin kolmeen kertaan läpi satukirjojen puutteessa). Hääjuhlat oli järjestetty Sipoon puolelle Östersundomiin, ruotsinkielisen Folkhälsan- yhdistyksen tiloihin, kun ensin varattuun Mellunkylän Kontion tiloihin ei päästy pääsiäisen vuoksi, esteenä oli joku sen ajan tanssikielto-asetus. Kutsuttuja saapui paikalle reilut sata henkeä sukulaisia ja ystäviä. Tarkalleen 104 vierasta. Laskin väen vanhasta tottumuksesta, kun Kontion juhlissa ja tansseissa piti poliisia varten tietää henkilömäärä tiloissa.
Aivan hääjuhlatilaisuuden alussa sattui myös yksi ikimuistoinen tilanne, kun juhlasalin isohko kattokruunu oli pimentynyt. Eipä mitään, tapani mukaan taskuissani, myös tämän juhlapuvun, oli pienet sivuleikkurit ja ruuvimeisseli. Keittiöstä löytyi A-tikkaat ja hetken askarreltuani sain valot saliin, mutta en muistanut laskuttaa.

Asetuimme aluksi asumaan poikamiesboxiini, vanhempieni omakotitalon yläkertaan, mutta ensimmäisen lapsemme, Jari- pojan synnyttyä, saimme ostettua oman pienen mökin melkein vastapäätä. Huone ja keittiö, sauna, huussi ja liiteri, yhteensä huimat 45m2, mutta tonttia oli 1500m2. Voi sitä onnea omasta kodista vaikka vesi piti aluksi kantaa ulos ja sisään, samoin klapit ja lämmitysöljy. Myöhemmin vesi kannettiin vain sisään. Keittiössä oli puuhella uuneineen, mutta sen ajan “nykyaikaa” oli kuitenkin lämmittimenä toimiva öljykamiina olohuoneessa. Sirpa oli Jarin synnyttyä kotirouvana, mutta hoiti pienen perheen arjen ja koko omakotitalon työt puunpilkkomisineen, lumenluonteineen ja puutarhaviljelyksineen. Tontilla oli myös runsaasti marjapensaita ja omenapuita jotka vaativat osansa Sirpan työpanoksesta. Lisäksi hän toimi TV-huollon puhelinpäivystäjänä 12-14 tuntia päivässä. Kännykän virkaa toimitti 15m puhelimen jatkojohtoa joka riitti numerolevypuhelimelle lähes puoliväliin pihaa. Itse olin nuo ajat TV-huoltotöissä ympäri Helsinkiä tai vanhempieni talon kellariverstaassa. Ensimmäinen oma yritys perustettiin elokuussa -63, kun tuli hankittua taas oma auto. NSU Prinz 600ccm oli tullut taloon. Jaripoika oli tuolloin puolivuotias.

Kuusi vuotta meni nopeasti tuossa Käätypolun talossamme ja viimeisillään Jyry- poikaamme odottaessaan Sirpa etsi meille isomman omakotitalon ja hoiti pääasiassa myös pakkaamisen ja muuton serkkupoikiensa myötävaikutuksella. Vuosi oli 1969 ja sen syyspuolella olimme sitten “ison” omakotitalon omistajina tai siis lähes kokonaan pankin omistaman talon maksajina. Nyt oli tilaa niin, etteivät entiset huonekalut riittäneet, mutta onneksi sukulaisilta saatiin joutavia ensihätään. Edellisen mökin 45m2 oli nyt kolmessa kerroksessa eli liki 150m2 yhteensä plus saunarakennus. Huimaa edistystä!

Huhtasuontielle muutettuamme aloitimme totisen remontoinnin ja vanha rintamamiestalo, ilman mukavuuksia, koki asumisen lisäksi täydellisen muutoksen aina piipun purkua myöten kellariin asti. Sen tilalle rakensin vesivessan ja suihkun. Minä siis taas sotkin ja Sirpa siivosi, hoiti kasvimaat ja lapset, loi lumet ja kantoi alkuaikoina vedetkin taas mennen tullen. Tuloksena oli lopulta yösähkölämmitteinen omakotitalo silloisilla nykyajan mukavuuksilla melko suurta kylmiötä myöten. Jopa pihasaunaamme tuli lämmin vesi. -Paitsi jos talvella jäätyi. Pulsaattoripesukone oli saunalla monta vuotta ennenkuin kellari valmistui moiseen käyttöön sopivaksi. Toisaalta … saunassa oli pata, josta sai edullisesti kuuman pesuveden. Remonteissa meni viitisen vuotta pitkien päivätöiden päälle tehtynä.

Jatkuvan remontin keskelle syntyi myös Satu- tyttäremme ja pari vuotta siitä minä muutin sekä ammattia että asuinpaikkaa. Asuin näet arkipäivät Janakkalan Leppäkoskella, Janavalo Oy:n tehtaalla. Lupailin Sirpalle, että olen vain pari vuotta sillä reissulla, mutta toisin kävi. Reissussa meni 18- vuotta. Sirpa jäi pyörittämään yksin kolmen lapsen ja omakotitalon arkea, mutta sekään ei riittänyt. Hän tahtoi työelämään ja sen korvikkeeksi ryhtyi myymään kellaritoimistostaan äänikasetteja vähittäisliikkeille ympäri Suomea ostamastamme pienestä Nord-Agent- tukkuliikkeestä.

Sähkö-ja radioliike Sähköpuodin myimme 1974 (kts. Sähköpuodin tarinat). Janavalon kiireiden lisäännyttyä Sirpa kävi myös siellä viikoittain auttamassa palkanlaskennassa ja muissa toimistotöissä. Tehtaan siirryttyä Lopelle v.-80, hän kävi siellä samoissa töissä jo 2-3 päivänä viikossa, kun lapset alkoivat olla jo isoja ja Kaisa-mummi kävi katsomassa vähän perään.
1975 alkaen Sirpa oli ollut myös Janavalon ja Leppäkosken kiinteistön osakas ja hallituksen puheenjohtaja.

1990 möimme Janavalon sisaryrityksineen laman alta pois ja muutin tuon 18- vuoden reissun jälkeen takaisin Helsinkiin (kts. Janavalon tarinat). Olin reilun vuoden Vantaalla Kavika Oy:n palveluksessa, mutta sitten piti taas aloittaa uusi yritys. Tein taas velkaa talon ja kesämökin päälle piipunhattuja myöten ja Sirpa joutui menemään vieraalle töihin, että saisi edes ruokarahat kasaan. Reumayhdistys Ry sai lomittajakseen Sirpasta pätevän ja sopivan toimistohenkilön. Minä perustin lähes yötäpäivää Laserle Oy:tä anoen lainoja, etsien sopivia vuokratiloja ja opiskelin täysin uutta alaa aikana jolloin pankinjohtajat pudistelivat päätään “hullulle yrittelijälle” joka keskellä pahinta lamaa aikoo perustaa uuden yrityksen.

Laserle Oy:mme alkoi 1995 jo menestyä, mutta vaati minulta vielä niin pitkää päivää, että omakotitalon kunnossapitoon ja remontteihin ei enää aikaa jäänyt. Työpäivät olivat taas pidentyneet yli puolen vuorokauden ja Sirpa alkoi katsoa uutta asuntoa meille, jonka ainoaksi ehdoksi laitoin omalta kohdaltani, että siinä ei saa olla mitään remontoitavaa vuosiin eikä työmatka saisi pidetä. Eikä ollutkaan. Muutimme Heikinlaaksoon juuri remontoituun rivitalon päätyyn v.-95.

2003- lopulla möimme vuorostaan Laserlen (kts. Laserlen tarinat) ja ostimme eläkepäivien harrastukseksi 40v vanhan omakotitalon Tapaninkylästä, sieltä Varpustieltä. Pääsin ja pääsimme “rakkaan harrastuksemme”, remontoinnin pariin.

Se, että vain minä olisin yrittäjä meidän perheessämme ei siis pidä paikkaansa. Sitä on myös matkakumppanini Sirpa, ja mitä suurimmassa määrin. Kiitos hänelle siitä ja paljosta muusta nämä lapset ja lapsenlapsetkin mukaanlukien. Hyvää kultahääpäivää meille molemmille. Kiitos myös teille, sen täällä paikan päällä olleille juhlistajille.

Kiitos näistä 50:stä yhteisestä vuodesta, Heimo (Tämä oli Heimon puhe Sirpalle Tallinnan perheristeilyllä v.2012)