Heimo-Vaijan tarinoita

Tussarit, noin. v.1954,

   Samaan aikaan kun aloimme Sepon ja Kostin kanssa valmistamaan omia rakettipolttoaineita, teimme myös ensimmäiset tussarit.
Tässä kohtaa pitäisi olla se Hannuveljeni tavallinen varoitus, että älkää hyvät lapset tai aikuisetkaan tehkö perässä.  Tosiasiassa se, että olen edelleen hengissä, näkevä  ja kädellinen, on pitkälti pelkkää hyvää tuuria.  No, -saattoi siinä olla hieman orastavaa kuolemanpelkoakin.

  Teimme kokeita useilla eri putkimateriaaleilla ja ruudeilla ennenkuin teimme varsinaiset aseet. Teräsputki osoittautui ensikerrasta vaaralliseksi, sillä sen räjähtäessä lensi paljon sirpaleita ympäristöön. Kupariputki kesti pari- kolme laukausta, jonka jälkeen siinä ilmeni laajentuma ja sitten se jo räjähtikin. Siitä lähti myös palasia, koska aine oli venyessään kovettunut (karkaistunut). Parhaaksi osoittautui eräs messinkiputkityyppi. Se kesti kymmeniä laukauksia vahingoittumatta ja kun se räjähti, se vain repesi ruutipanoksen kohdalta eikä paloja juuri lentänyt. Tätä materiaalia sain ostaa Erottajanmäessä olleesta Rake- rautakaupan varastosta. Ruuti ja haulipanos pakattiin valmiiksi annoksiksi ja ladattaessa ne vain sullottiin piippuun. Ruutipanoksen edessä oli huopa tai paperinenäliinatuppo ja sen jälkeen lyijyhauleja ja taas tuppo ettei panos putoa ulos piipusta. Panos sytytettiin raapaisemalla tulitikkulaatikon sivulla sytytysreiän (sankkireiän) päälle kumilenkein kiinnitettyä tulitikkua. Sihahduksen kuuluessa pää piti kallistaa sivulle voimakkaasti, ettei mahdollisesti irtoava piippu tai lentävät sirpaleet osuisi päähän. Lataamisista eli ruudin ja haulien määrästä, laukausten määristä ja muista varotoimista meillä oli kokeilujen jälkeen  kirjalliset ”säännöt” eli miten pitää menetellä vahinkojen välttämiseksi.

  Ensimmäisessä oravanmetsästyksessämme, Kontulan suolla,  yritimme osua oravaan. Kaikilla meillä oli omat henkilökohtaiset tussarimme ja minulla oli kaksi pitkäpiippuisinta. Niillä osui pidemmälle kuin poikien lyhytpiippuisilla hajonnan vuoksi. Orava kiipesi jahdattuna korkeaan mäntyyn ja vain minun aseellani kannatti enää edes yrittää. Pojat latasivat puolestani vuoron perään kumpaakin tussaria ja kolmannella latauksella, tosi kovan pamauksen voimasta, käteni tärähti oikein tosissaan ja irronnut piippu viuhahti korvani vierestä kanervikkoon. Vain tussarin katkennut kahva oli enää kädessäni. Suutuin pojille näiden naureskellessa pusikossa ja huusin suoraa huutoa, että ”mitä sitten nauraisitte, jos se olisi räjähtänyt silmilleni”. Pojat olivat ladanneet ”tuplapanoksen” eli kaksi annosta ruutia yhden sijaan. Hetken mietittyään pyytelivät sitten anteeksi, mutta seuraavana päivänä asialle jo naureskeltiin taas.  Se oli helppoa, kun oltiin vielä terveinä ja hengissä.

  Vuonna -56 tein myös tussareittemme kehittyneimmät versiot eli liipasimella laukeavat ja niiden ympäriltä tapahtumia kerron tarinassani: https://www.heimovanhin.fi/lannenmies-ja-kuudestilaukeavat/

  Vuonna -57 olin jo lopettanut tussareilla ampumisen ja niiden valmistamisen, mutta eräs erikoistapaus tuli sitten eteen.  Ammattikoulussa jouduin vakavaan riitaan erään kaverin kanssa ja tämä lupasi jollain koulumatkalla piestä minut pahoin. Kaveri oli päätä pidempi ja puolet leveämpikin, joten uhkaus piti ottaa tosissaan. Väistelin häntä perinteisin tavoin livistämällä eri reittejä tai eri aikoihin koulusta, mutta eräänä päivänä hän oli sitten siinä edessäni ”poikittain”.
  Olin uhkailun jälkeen valmistanut pienen kymmensenttisellä piipulla varustetun tussarin, jossa oli viimeisenä kehityksen tuloksena liipasin ja iskuri. Sankkireiän päälle oli kiinnitettynä paperinallinauha ja iskuri iski nallin läpi ruutipesään.  Kaivoin nyt tiukassa paikassa tussarin nahkatakin povitaskusta ja viritin sen. Sanoin kaverille, että ”ei sitten yhtään lähemmäs tai sinussa on sormenmentävä reikä vatsassasi”. ”Mikä toi on”, kysyi hän ihmeissään, ”tussariko”. ”Millä se laukeaa, mitä noi viritykset siinä päällä on ?”  Kerroin sitten siinä tussari tanassa, että ”tässä on liipaisin, nalli ja iskuri, niinkuin kunnon aseessa pitää ollakin ja älä yritä mitään tai pamautan”. Juttu lähti siitä sitten kevenemään ja kaveri oli kovasti kiinnostunut tussaristani ja sanoi asuvansa Santahaminassa ja tehneensä joskus itsekin kavereitten kanssa niitä. ”Mutta ei meillä koskaan tollasia ole ollut”.  Hän olisi välttämättä halunnut nähdä koelaukaisun, mutta en suostunut, kun siinä oli Ensimmäisen Linjan puisia asuintaloja ihan vieressä. ”Saamme vaan poliisit niskaamme. Tämä pamahtaa kuin haulikko”, sanoin.

  Kotimatkalla mietin vielä asiaa ja päätin mennä Takakaltsille, siihen Kaatopaikkalammen rannalle, tyhjentämään aseen. Kaivoin romuista vihreän litteän pullon ja asetin sen romukasan päälle parin metrin päähän. Tähtäilin hetken, mutta silloin tuli jonkinlainen huono aavistus, kun muistin, että ase oli ollut latingissa yli viikon ja maksimi oli viikko, jonka jälkeen ruuti saattoi muuttua yliherkäksi.
  No, eipä mitään. Irrotin iskurin ja liipaisimen, kiinnitin tulitikun perinteisesti sankkireiälle kumilenkillä ja painoin aseen kaksihaaraisen pajun haarukkaan. Tuolla perinteisellä tulitikkusytytyksellä sai näet lähes sekunnin lisää pakoaikaa. Sitten siirsin pullon hollille ja tähtäsin siihen, vetäisin tulitikkuaskin sytytyspinnalla tulitikkua ja heittäydyin läheisen kiven taakse suojaan. Tein sen viime hetkellä, sillä hirmuisen paukun saattelemana nahkatakkini selkään ropisi jo joitain paloja.  Nousin ylös katsomaan jälkiä, mutta muuta ei löytynyt kuin puolen nyrkin mentävä reikä pajun haarukassa. Pullosta oli jäljellä muutama siru kasan päällä eikä jälkeäkään tussarista.

  Jäi sellainen tunne siinä kotiin tallustaessani, että läheltäpä meni, etten tässä sokeana ja kädetönnä kävelisi.  Kerroin kaverille seuraavana päivänä koulussa kuinka siinä kävi ja hänkin katseli siinä sitten nahkarotsinsa edustaa: ”Tää takkikin olis voinu mennä melkein uutena paskaks”.  Laittamattomasti sanottu,  enkä viitsinyt pilata haurasta sopua kertomalla, miten siinä minun mielestäni olisi myös voinut käydä.  Tämän päivän kouluampumiset tulivat mieleeni ihan omakohtaisina. Olisin ehkä päässyt lehtiin koulukiusattuna kouluampujana minäkin, mutta turhan kalliilla hinnalla.

  Kirjoitti, Heimo Kuukkanen