Torninosturikorjaamo Linnanherrankujalla
Vuosina 1970-72 (ainakin) rakensi ekonomi Uotila Linnanherrankujalle toimisto- ja tuotantotiloja vuokrattavaksi. Hänellä oli siellä lukuisa määrä eri alojen ammattilaisia töissä, osa suoraan ja osa alihankkijoina. Vaihtuvuus oli suurta, sillä Uotilan ja tekijöiden näkemykset lähes joka asiasta olivat kovin erilaiset. Uotila tahtoi halvalla ja hyvää eikä se taas ollut tekijöitten mieleen palkkaan tai urakoihin nähden.
Sähköpuodin kanssa yhteys syntyi, kun eräästä torninosturista katkesivat sähköt ja aiempi sähköasennusliike ei enää suostunut korjaamaan (myöhemmin arvasin syyn). Minä menin, kun pyydettiin. Paikalla olivat nosturin kuski ja ekonomi Uotila sekä Helsingin Sähkölaitoksen asentaja. Keskustelussa käytettiin kovaa ääntä ja myös käsieleitä. Tilanteen rauhoituttua selvisi, että nosturikuski oli Uotilan vaatimuksesta laittanut jatkuvasti palavien sulakkeitten tilalle jotain naulanpätkiä tai muuta asiatonta. Tästä johtuen oli työmaakeskukselle virtaa syöttävästä sähkölaitoksen kaapista myös palaneet sulakkeet. Minun tehtäväkseni jäi selvittää miksi nosturi poltti sulakkeita. Ensin piti tietysti korjata tai uusia kärähtäneet sulakepesät. Sitten pistin uudet sulakkeet paikalleen ja nosturi toimi. Tutkin hetken asennuksia ja vielä paikalla olleelta Sähkölaitoksen asentajalta kysyin, ”miksi täällä on vain 20-amperin sulakkeet vaikka koneen suositustaulukossa on 25A?”. ”Johtaja tilasi vain tuon halvimman liittymän ja meillä on siksi lähdössä vain 25A ja käyttäjällä voi siis olla maksimissa 20A tai nämä meidän pään sulakkeet palavat”. Asia tuli selväksi ja minä lähdin kirjoittamaan laskua parin tunnin työstä. Maksua vain ei kuulunut ja soittelinkin perään pari kertaa.
Sitten soitti Uotila: ”Tarvitsen heti korjaajan sille nosturille. Se ei taas toimi”. Sanoin, että entinenkin lasku on maksamatta enkä tule ennenkuin rahat ovat tilillämme tai kädessäni. Uotilan mielestä se oli pikkusumma ja hän maksaisi samalla kun tämä uudenkin. Se ei vain sopinut minulle, koska usko hänen lupauksiinsa oli jo mennyt. ”Tule sitten hakemaan ne rahat täältä meiltä kotoa Kulosaaresta, maksan käteisellä. No, minä menin ja sain rahat. Lisäsin tietysti rahojen noutoajan seuraavaan laskuun. Nosturilta olivat taas palaneet sulakkeet ja kuskin mukaan ne paloivat aina melkein heti uudelleen, kun hän laitetta käytti. ”Yhtä kiipeämistä alas ja ylös koko päivä noiden takia”. Uotila oli ostanut varastoon ”nopeita” sulakkeita jotka eivät työkonekäytössä voineet mitenkään kestää, mutta olivat kyllä puolta halvempia kuin ”hitaat”. Vaihdoin hitaat sulakkeet ja työt pääsivät taas käyntiin.
Kolmannella tapaamiskerrallamme oli Uotilalla taas samat murheet ja nyt eivät kuulemma kestäneet hitaatkaan sulakkeet, mutta oli taas joku lasku rästissä enkä suostunut lähtemään ilman sen maksua. Sanoin myös, että minua alkaa kyllästyttää tämä rahan kinuaminen ja haluan nyt tämän uuden työn maksettavaksi etukäteen ennekuin edes aloitan. Sovimme tapaamisen Vartiokylän KOP-pankissa hetimiten ja sain siellä häneltä siirron tilillemme molemmista laskuista johon tähän uuteen olin lisännyt jo vähän ”kipurahoja” ja pelivaraa, jos vaikka oikeisiin töihinkin joutuisin. En joutunut. Nyt oli ongelmana se, että nosturikuski vaihtoi vain ne sulakkeet, joista merkkinappi oli irronnut. Yhdessä sulakkeessa se oli tarttunut kiinni vaikka sulake oli palanut. Kun kolmivaihemoottorilta yksikin vaihe puuttuu, se polttaa yleensä toisen ehjän sulakkeen heti. Vaihdoin siis myös ehjän näköisen ja kone toimi taas. Lahjoitin konekuskille koekynän jolla hän voi itse tarkistaa, että sulake todella on rikki tai ehjä. Sen ”taikakynän” avulla hän hoiti nuo ongelmat minun puolestani enkä ekonomi Uotilasta enää sen jälkeen kuullut.
Muisteli, Heimo Kuukkanen