Tiilisota Brahenkadulla 1948
Brahenkatu 10 oli minun ja noin kolmenkymmenen muun lapsen kotitalo Helsingin Kallion kaupunginosassa. Sen sisäpiha oli leikkikenttä, pelikenttä, halkovarasto ja pyykinkuivatusalue, jotka asiat eivät aina oikein sopineet yhteen. Pyykkiä kuivattavat perheenäidit vartioivatkin yleensä hyvin tarkasti pyykkiensä kuivumista joko ikkunasta, jos ne olivat pihan puolelle tai sitten parvekkeilta. Tarkimmat istuivat hyvillä ilmoilla jollain pallillaan pyykkien vieressä kutimiensa kanssa. Sanomattakin oli selvää, että pyykinkuivatusaikoina ei mitään rajuja leikkejä sallittu, mutta lauantai-ilta ja sunnuntai olivat usein tältä osin vapaita aikoja palloilulle ja vaikkapa tiilisodalle naapuripihan kanssa.
Tillisota kehittyi yleensä niin, että ensin molemmin puolin pihojen välistä aitaa huudeltiin jotain hävyttömyyksiä ja sitten heiteltiin keppejä ja pieniä kiviä yli aidan. Tämä kyseinen aita oli oikein kunnon umpinainen lankkuaita jossa ei ollut kuin pienet raot, josta saattoi juuri ja juuri kurkistaa naapuripihaan. Korkeakin se oli, sillä minua isommatkaan pojat eivät ylettyneet siitä kunnolla yli edes roskapöntöillä seistessään.
Joskus sitten huutelut muuttuivat uhkailuiksi ja vihdoin sitten sodanjulistukseksi.
”Lauantaina kello neljä alkaa tiilisota”, julistivat isot pojat neuvottelutuloksen, joka käytiin muutaman isomman laudanpätkän lentäessä vielä yli aidan molemmin puolin. Sitten alkoi vimmattu varustelu. Piti tehdä kilpiä laudoista tai vahvistaa vanhoja huussinkansia ja tehdä niihin tukeva kahva. Isien naulat ja vasarat olivat kovassa kurssissa ja paljon nauloja piti purkaa romulaudoista, kun nauloja oli huonosti saatavana. Kilven tarkoituksena oli tietenkin suojata päätä ja vartaloa ylhäältä lentäviltä kiviltä ja tiililtä ja tietysti myös laudanpätkiltä. Sitten piti kerätä valmiiksi varastoon paljon tiilenpaloja ja kiviä. Laudanpätkiä tulikin hyvin, kun niitä jäi yli kilpien valmistuksesta. Brahiksen pihan isot pojat supattelivat keskenään kaiken viikkoa ja huhu kertoi, että heillä on salainen ase. Sitten tuli lauantai ja kello tuli neljä.
Hirveän huudon kanssa hyökkäsivät molemmat osapuolet aidalle ja romua lensi yli aidan molemmin puolin. Välillä peräännyttiin ja kohta taas hyökättiin. Kun vähänkin isompi tiili tuli yli ja minä olin kilpeni kanssa alla, niin huonostihan siinä kävi. Tiili osui kyllä kilpeen, mutta kilpi iski päähäni ja se teki tosi kipeää, joskus melkein taju meni.
Sitten raahasivat isot pojat salaisen aseensa: pitkän lankun, jolle oli tehty puoli metriä korkea pukki. Pukki pihalle roskapönttöjen eteen ja lankku pukille. Naapuripihan tiiliä väistellessä pantiin monta tiilenpalaa lankulle ja isoin poika hyppäsi lankun toiseen päähän roskapöntöltä. Tiiliparvi lensi hienosti yli aidan ja kaikki hurrasivat. Sota oli pian voitettu, kun naapurit eivät enää uskaltaneet tulla aidalle. Syömäänkin piti jo monen lähteä ja piha tyhjeni.
Jäin vielä parhaan kaverini Salosen Matin kanssa katsomaan voittoisaa sotatannerta ja ennenkaikkea hienoa salaista asetta. Yritin Matin kanssa raahata sen lähemmäs roskapönttöä, että ylettäisimme hyppäämään lankulle. Ei se auttanut. Kummankaan pojan paino ei riittänyt lennättämään tiilenpalaa kuin omaan päähän. Sitten keksin. Löysin pitkähkön laudanpätkän, joka oli paljon kevyempi. Se pantiin nyt lankun tilalle ja eikun uusi yritys. Hyppäsin ensin, kun olin konstin keksinytkin. Hurraa, nyt se onnistui ! Lauta taipui hienosti ja sinkosi tiilenpalan korkealta yli aidan… suoraan aidantakaisen naapuritalon lähimpään ikkunaan.
Matti ja minä saimme jalat allemme, mutta mikään ei auttanut. Naapuri oli jo nähnyt ja tunnistanut tekijämiehet ja tuli illalla soittamaan ovikelloa. Onneksi isä ei ollut kotona, mutta ei se äidinkään pauhaaminen mielialaa nostanut ja varsinkin, kun arvasin isän kyllä saavan tiedon ja maksaakin ikkuna tietysti piti. Mietin kysyväni Kirstinkadun mummulasta yösijaa muutamaksi yöksi kunnes isä leppyisi tai unohtaisi. Siihen aikaan kun tuo lapsosten ruumiillinen koskemattomuus ei ollut kovin kovassa kurssissa, oikeuksista puhumattakaan.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen
Viimeksi päivitetty 19.12.2013 00:29