Talven riemuja 1948, -49

Talvisiin leikkeihin kuuluivat Brahenkadulla mahtavien lumilinnojen rakentaminen. Lumiset talvet takasivat talonmiesten työllisyyden ja lumilinnojen raaka-aineen. Heti ensimmäisten suojasäiden tultua alkoi armoton lumipallojen pyöritys. Me pienimmät teimme pienempiä palloja varastoon ja isoja pyöritimme kaksi tai kolme lasta yhdessä. Isoimmat pojat, joita oli kolmesta viiteen mieheen, kokosivat aina varsinaisen, pihan yhteisen linnan ja koko porukan työvahvuus vaihteli parista kolmesta viiteentoista.

Suurin linnamme tehtiin naapuritalon tiiliseinää vasten. Sen korkeus oli noin viisi metriä ja leveyttäkin melkein yhtä paljon. Siinä oli hienoja parvekkeita ja ikkuna-aukkoja. Toinen ikimuistoinen oli keskelle pihaa rakennettu pyöreä, noin kolmimetrinen torni, johon oli kierreportaat ulkosivulla ja samalla tavoin kierteinen tunneliliukumäki sisäpuolella. Talonmies osallistui joskus isännöitsijältä salaa jäädytykseen lainaamalla kasteluletkua pakkasten tultua. Tähän hänen apuunsa liittyi myös seuraava episodi:

Kun lunta oli tullut talven mittaan todella paljon ja talonmies oli luonut talon seinustan käytävältä lumet yhteen pihan koko käytävän mittaiseen, noin 20 metriä pitkään ja lähes pari metriä korkeaan kasaan. Siitä me talon lapset innostuimme tekemään yhtämittaisen tunnelin, jossa muutaman metrin välein oli katselu- ja kulkuaukot. Niiden kohdalla oli myös suurehkot onkalot, joissa istuimme juttelemassa tai mitä milloinkin tekemässä. Illalla veimme sinne kynttilöitä ja tunnelma oli kovasti mukava. Rakenteluvaihe jatkui tietysti kaiken aikaa ja varsinkin uusia ikkuna-aukkoja tehtiin runsaasti. Osa niistä oli luonnollisesti kotien ikkunoita kohden, että äidin tai isän kotiinkutsut kuuluisivat. Näistä ikkunoista näki sitten myös ilmeisen ikävä isännöitsijämme kynttilöiden valon ja sekös häntä häiritsi. Hän ilmoitti ilmoitustaululla kirjallisesti, että kaikkinainen tulenteko lumilinnoissa on kielletty. Kieltoa ei noudatettu ja se aiheutti tietysti suoranaista naureskelua niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa ja jopa isännöitsijän kuullen.

Seuraavana aamuna kouluun lähtiessämme näimme lohduttoman näyn. Koko tunnelilinna oli sotkettu hajalle päästä päähän. Isokokoinen ja lisäksi lihava isännöitsijä oli ilmeisesti aivan hiki päässä sotkenut koko matkan pitkissä saappaissaan ja hienoissa pussihousuissaan läpi linnakompleksin ja talonmiehelle hän oli ilmoittanut syyksi sen, että hänen selvää määräystään ei oltu noudatettu.

Masennuksen mentyä koulupäivän aikana ohi alkoi iltapäivällä raivokas uudisrakentaminen, sillä uutisissa luvattiin pakkasia. Talkoissa oli ensimmäistä ja kenties viimeistä kertaa mukana myös aikuisia miehiä. Saimme tunnelilinnan yötä vasten kuntoon ja talkkarin kanssa isommat pojat olivat jo tehneet sopimuksen vesiletkun lainasta. He jäivät myöhään iltaan jäädyttämään linnaa ja aamulla se oli umpijäässä. Talonmies kertoi isännöitsijän melkein taittaneen jalkansa, kun hän oli yrittänyt kiivetä linnan päälle seuraavana iltana. Sotkemisesta ei tietysti tullut myöskään mitään. Vesiletkun ja veden luvattomasta käytöstä tuli kovat kuulustelut, mutta kuinka ollakaan, kukaan ei tiennyt mitään. “Ketkä lie ja salaa varmaan ottaneet”. Eivät edes tavallisesti kovasti isännöitsijälle myötämieliset tahot olleet mukamas mistään tietoisia. Letkun isännöitsijä määräsi pantavaksi lukkojen taakse, ettei vastaava toistu, mutta isot pahat pojat olivat jo kuulemma “löytäneet” jostain oman letkun vastaisen varalle. Vesipostia isännöitsijä ei voinut sulkea, koska se oli palomääräysten vastaista. Koko kevättalven polttelimme kynttilöitä oikein sydämemme halusta. Isommat pitivät joskus iltasella nuotiotakin suurimmassa salissa ja kumma kyllä, yhtään tulipaloa ei silti sattunut. Toisaalta, sen aikaiset vaatteet eivät myöskään olleet herkkiä syttymään.

Koulussa oli tietenkin talvellakin urheilupäiviä ja silloin tietenkin hiihdettiin tai luisteltiin. Helsingissä hiihtoladut olivat harvassa ja kaukana Aleksis Kiven koulusta joten luistelu Brahenkentällä lankesi luonnostaan ja meidän poikain kohdalla tietysti jääkiekkopelit. Isäukko oli taas ollut säästäväinen hankkiessaan pelivälineen ja osti jääPALLO-mailan, kun niitä sai ilmeisesti halvemmalla tai joltain ilmaiseksi joutaneen. Sillä sitten sohimaan muiden sekaan kunnes sain porttikiellon porukalta ”tollasella mailalla muka mitään jääkiekkoa”. Siitä seurasi, että vaihdoin tyttöjen puolelle kaunoluistelijaksi eli tein komeita kahdeksikkoja ja jopa pari piruettipyörähdystäkin pystyssä pysyen (useitten kaatumisten jälkeen). Parhaita suorituksiani oli pituushypyt esteitten yli jota esteitten väliä lisättiin vähän kerrallaan ja minä yleensä voitin ”likat” tuossa lajissa. Hiihtokilpailuistani kerron tarinassa: https://www.heimovanhin.fi/hiihtokilpailut-48-ja-50/

Liukkaiden katukelien aikana meillä oli myös eräs hieman kyseenalainen harrastus. Roikuimme ohiajavien autojen ja raitiovaunujen puskureissa muutaman katuvälin kunnes kuski huomasi tai hiekoitusta osui kohdalle. Tavallisesti kuski jarrutti nähdessään meidät perässään tai jotkut jopa pysäyttivät ja juoksivat perään uhkauksia huutaen. Hiekoituksen kohdalla taas me menimme usein kuonoillemme. Liikenne oli siihen aikaan melko harvaa ja kyllä meillä sen verran itsesuojeluvaistoa oli, että varoimme takaa tulevia. Porvoonkatua pitkin Sturenkatua kohti lasketellessa irrottauduttiin yleensä ennen risteystä, vain rämäpäisimmät liukuivat risteyksen yli ja jopa Vaasankadulle asti tai Brahiksen päähän. Taisin syyllistyä itsekin sellaiseen muutaman kerran.

Hiekoitusta oli niinä vuosina melko harvassa, koska se tehtiin kaupungin puolesta käsipelillä autosta hiekkaa lapiolla heittämällä ja siis hitaasti. Toinen konsti oli, että autoilija itse kaivoi lapion pakistaan ja käveli kadunvarren hiekkalaatikolle ja hiekoitti tarpeensa mukaan. Omat hiekat oli myös monella. Autot olivat nykyisiin verrattuna tosi huonoin renkain varustetut eikä nastoista puhettakaan. Ehkä niistä kuultu oli. Pääasiassa veto taattiin pahoissa paikoissa takapyöriin kiinnitetyillä lumiketjuilla tai vaijeripunoksilla. Osa autoista kulki vielä puukaasulla eli ne olivat häkäpöntöillä varustetut. Vauhdit olivat siis varsin maltillisia ja hyvistä syistä. Tekniikka jolla puskuriin päästiin roikkumaan ajajan huomaamatta oli tavallisimmin sellainen, että risteyksessä tai muussa sellaisessa kohdassa, jossa auto joutui hidastamaan vauhtiaan, olimme pysäköityjen autojen takana piilossa. Sieltä sitten kyykyssä juosten puskuriin kiinni. Parhaimmillaan saman auton tai raitiovaunun puskurissa roikkui 4-6 poikaa. Jos ei mahduttu suoraan puskuriin kiinni, niin roikuttiin kaverien takinliepeissä tai vyössä. Oli siellä muutama sellainen hurja kuskikin, joka yritti irrottaa roikkujat mutkittelemalla ja siitäkös meille vasta riemua riitti. Niin kyllä näillä kuskeillakin. Aina kun joku pojista irtosi ja pyöri kadulla niin hytistä kuului äänekäs räkäinen nauru ja näyttelivät sivuikkunasta vielä käsimerkkejään. En muista kenenkään jääneen, ainakaan meidän kulmillamme, autojen alle näissä “leikeissä”.

Lumisodat olivat ihan oma lajinsa, joissa pihojen isot lapsikatraat antoivat oman leimansa. Tytöt osallistuivat lumisodissa lähinnä lumipallovarastojen tekoon, mutta kun pallot alkoivat osua kipeästi, niin tytöt kaikkosivat melko nopeasti. Lumilinnojen teossa he osallistuivat pyörittämällä palloja ja “muuraamalla” niitä kiinni alimpiin osiin, mutta katot olivat yleensä poikien hommia.

Eräänä kevättalven päivänä olin Kirstinkadulla, nykyinen Kirstinkuja, siinä kaupungin työntekijöitten puutalokorttelissa, kun porukat puuhasivat lumisotaa Alppikadun poikia vastaan. Lumipallovarastoja tehtiin ja katottoman lumilinnan muureja vahvisteltiin. Sitten alkoi lumisota ja palloja oli ilma täynnä hetken aikaa. Meidän varastomme olivat paremmat ja tyttöporukka teki taustalla lisää ja huusivat kannustushuutoja omilleen. Naapurit olivat kohta hätää kärsimässä ja tappio häämötti. He alkoivat heitellä lumipallojen sijasta maasta potkimiaan jäisiä kappaleita. Omasta puolestani muistin kätevän keinon samaa lajia ja puristelin tyttöjen tekemät pallot paljain käsin koviksi ja pieniksi. Niillä sain nopeasti monta mehevää osumaa vastapuolelle kunnes yhtäkkiä tunsin kovan iskun ohimossani ja putosin takamuksilleni lumilinnan pohjalle. “Terveisiä Zimbalolle”, kuului Alppikadun poikain huuto ja samassa Tane huomasi verta silmäkulmassani ja lumilinnan pohjalla. Lumipallon jäännöksistä pilkisti kivi. “Varokaa, niillä on kiviä lumipallojen sisällä ja täällä on verta joka paikassa”, hän huusi ja samassa meidän porukat hyökkäsivät käsikähmään. Naapureita vietiin vauhdilla näkymättömiin. Minä kompuroin puoli pökerryksissä lumihauteella otsaani painellen mummolaan paikattavaksi. Kuljin sitten sotasankarina laastaripaketti otsassa monta päivää ja jäihän siihen vielä komea arpikin pitkäksi aikaa. Mitä sitä ei poika kärsisi arpien vuoksi ja melko nopeasti unohtui sekin mahdollisuus, että olisi siinä voinut mennä vaikka näkö. Alppikadun porukkakin eli pitkään hiljaiseloa, kun Heli-täti oli uhkaillut poliisille ilmoittamisella. Eihän lumisota ole mitään kivisotaa. Kivisodat leikittiin sitten kesällä ihan erikseen ja yleensä Brahenkadulla, kympissä. Silloin oli vastapuolilla puiset, huussin kantta muistuttavat kilvet (osa saattoi olla ihan aitojakin huussin kansia) ja sanomalehdin topatut vaatteet. Kypäriä ja silmäsuojuksia ei kyllä ollut. Vastapuolena oli Sturenkadun puolen puutalojen porukat aidan takana samanlaisin varustein.

Tuon Zimbalo- nimen olin saanut edelliskesän kiipeilyharrastuksestani alaosastaan oksattomaan mäntyyn, johon Alppiksen porukat eivät päässeet, eivätkä kävyin ja kivinkään ulottuneet. Jotain hyötyä oli siis kesäisistä käynneistä Savon sukulaisissa ja variksen pesien hävityksistä siellä. Haittana tuo nimittely, joka juontui tietääkseni jostain sen aikuisesta Tarzan- elokuvasta tai vastaavasta, jossa oli ollut joku Zimbalo- niminen apina. Tarina: https://www.heimovanhin.fi/kirstarilla-45-47/

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

Viimeksi päivitetty 18.12.2013 23:47