Heimo-Vaijan tarinoita

    Isovanhemmat Tammelundissakin olivat tärkeä osa lapsuuttani. Siellä asuivat sodanjälkeisessä maailmasssani myös serkkujani eli isäni siskon Jennyn perhe Niilo-isänsä kanssa.

    Jospa aloittaisin henkilögallerian vanhimmasta päästä eli Toivo Johanista. Hänen syntymäpäivänsä ei ollut likikään niin merkittävä tapahtuma kuin oli hänen nimipäivänsä Johan tai Johannes, kumpi noista sitten olikaan oikeampi, sillä monissa surullisen sisällissodan jälkeisissä dokumenteissa molemmat nimet vuorottelivat. Sukututkijan selvityksissä on kuitenkin selkeästi: Toivo Johannes.  Johanneksen nimipäivää kuitenkin juhlittiin juhannuksena ja usein koko lähisuvun voimin, johon tietysti kuuluivat lähinaapurit, Savolaiset. Kuukkasen vaari eli Toivo Johannes oli kovin pahoillaan juhannuksen siirrosta viikonloppuna vietettäväksi. Sitä piti viettää 24. Kesäkuuta, sillä aiemmin juhannusta vietettiin viikonpäivästä riippumatta 24. kesäkuuta, Suomessa vuoteen 1954 ja Ruotsissa vuoteen 1952 saakka.  Ruotsia matkien tehtiin taas tyhmiä vaarin mielestä!  “Jussia pitää juhlia Jussina eikä milloin sattuu”.  Kun usein sattuu, niin tottuu.  Jussia totuttiin viettämään niinkuin muutkin, mutta vaari muisti aina urputtaa.  Vaari oli ammatiltaan puuseppä ja tarkasti ottaen mallipuuseppä. Viimeksi Suomivalimossa, Vallilassa, josta jäi eläkkeelle.  Työaikanaan ja varsinkin sen jälkeen vaari oli ensikädessä kalastaja, mutta siitä on ihan oma tarinansa, “Kalastajavaari”.
    Vaarilla oli muori, niinkuin asiaan kuului. Asiaan kuitenkin kuuluu harvoin, että muori on varsinainen teräsmuori, ihan sananmukaisesti.  Klaara Siviä synnytti ja ruokki perheen olemattomista varoista  ja satunnaisilla ompelijan töillä kymmenen vuoden sisällä syntyneet (1909-1919) Kalervon, Väinön, Jennyn, Viljon ja Meerin. Näistä Viljo-isäni syntyi juuri sisällissodan aikana pahimpaan kurjuuteen perheen historiassa. Isäni syntymän jälkeen Klaara-mummi joutui Mannerheimintiellä, Tilkanmäellä, kääntelemään tulitaistelussa kuolleitten punaisten ruumiita, selvittäessään miehensä kohtaloa ja toukokuussa 1918 anomaan häntä vapaaksi Viaporin (Suomenlinna) vankeudesta. Vankeuden aikana Klaara-vaimo toimitti sinne salaa ruoka-apua vähäisistä ruoistaan aidan takaa ja ystävien avustuksella. Monet kuolivat Viaporin leirillä nälkään ja sairauksiin. Vaari antoi noista vähistä saamisistaan myös ystävilleen tuossa vankilassa. Meeri syntyi vuotta myöhemmin 1919. Vapauduttuaan vaari lähti veropakolaiseksi pitkin Suomea, kun ei kyennyt maksamaan veromätkyjään.
    Klaara pyöritti tuon viisi vuotta viiden lapsen katrasta vaarin pienillä rahalähetyksillä, ompelutöillä ja myymällä pienen siirtolapuutarhapläntin tuotoksia torilla. Sitä hän jatkoi vielä olojen hieman parannuttuakin Tammelundin palstalta. Olin itse ainakin pari kertaa myyntimatkalla Hakaniemen torille. Matkaa noin 8 km ja aikaa 2,5-3 tuntia suuntaansa. Myyntikärrynä oli vaarin tekemät käsikärryt jotka käsivoimin vedettiin Tammelundista Hakaniemeen yli Kulosaaren jyrkän ja kuhmuraisen puusillan. (Kärryt esiintyvät myös tarinassani “Käsikärryralli”).  Noina kertoina, kun olin ali- tai alakoululaisena mukana, työnsin ylämäissä ja huilasin rattailla alamäet tai sitten jarrutin apuna.  Aamuyöstä 3-4:n välillä lähdettiin ja asetuttiin kuuden- seitsemän maissa maalaisten riviin Hakaniemessä, vaikka Tammis oli Helsinkiä ja Herttoniemeä. Maalaisten rivissä oli alhaiset torimaksut tai joskus jopa ilmaiset, kun valvoja ei aina “ehtinyt” rahastamaan. Meillä oli kärryillä mansikoita, nauriita, varhaisperunaa ja valtavia kastematoja, joita jälkimmäisiä myös kasvatettiin kellarissa suuressa tammitynnyrissä vaarin kalanpyyntiin. Mansikat mummi poimi aamuyöllä juuri ennen torille lähtöä. Syksymmällä perunoiden lisäksi myytiin herukoita, päärynöitä ja omenoita. Kärry tyhjeni tavallisesti melko nopeasti tuttujen ja tuntemattomien asiakkaitten ostellessa hyviksi tunnettuja tuotteita. Iltapäivän puolella olimme takaisin Tammiksessa. Minä söin kuormasta paluumatkalla, jos jotain oli jäänyt ja aina meillä oli mukana pienet voileipä-eväät ja maitopullo.
    Koittakaapa joskus huviksenne ihan vaan vaikka tyhjin käsin kävellä tuo 16-17km ja kuvitelkaa samalla vetävänne perässänne keskimäärin 50-70-kiloisia kärryjä eli kärry plus yksi ystävä kyydissä. Klaara-mummi oli n.155cm pitkä ja n.50-55kg oli elopainoa noihin aikoihin ja ikää n.60v.

    Mummilla oli 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa vielä saunan takana sika tai pari ja kaneja myös. Kaikki erinomaisia ruoanjatkeita kesän jälkeen. Eläimet “katosivat” vähin äänin, etteivät lapsoset pahastuisi, kun eläinystävät joita olivat ruokkineen, poistuivat keskuudestamme pataan  Sioille syötettiin ruoantähteitten lisäksi edellisvuoden nahistuneet vihannekset, puolimädät omenat ja ylijääneet perunat. Kaikki kelpasi eikä ruokahukkaa syntynyt kaatopaikalle vietäväksi. Sianlanta oli erinomaista lannoitetta kasvimaalle ja kompostiin.

    Kuukkasten talossa asui myös nuorin lapsi Meeri. Hän oli jäänyt monesta syystä asumaan vanhempiensa kanssa. Ensimmäinen oli Esko-lapsen yksinhuoltajuus ja  toinen, vähintäin yhtä merkittävä; vanhenevien vanhempien tukeminen.  Moni sukulainen ei oikein ymmärtänyt, että teräsmuorikin voi väsyä ja vanhentua, saati vaari, joka eläköidyttyään passivoitui kotona pikkuhiljaa pahasti.  Molemmilla alkoi esiintyä muistikatkoja ja kerran huomasin TV-korjauskeikallani vaarin kävelemässä vastapuolella pitkin Itäväylää kohti Herttoniemeä. Käänsin Linnanrakentajantien liittymässä ympäri ja autoin vaarin pakettiautooni. Ajettiin sitten kierros Tammelundiin ja autoin kovasti uupuneen matkamiehen sisälle.  Koskaan ei selvinnyt, miten hän oli sinne baanalle ajautunut. Tulossa hän oli ilmeisesti, niinkuin niin usein, ravintola “Vanhasta Toverista” Hakaniemestä “kostean iltapäivän” päätteksi.  Vanhat toverit tarjosivat aina tavattaessa ja juttua riitti vaarin kymmenien vuosien AY-taipaleelta Metalliliitossa. Muuten melkein puhumaton vaari virkistyi alkoholin voimalla kohtuulliseksi seuramieheksi ja muistikin palaili.

    Kerran Kuukkasen Toivo-vaari 60-luvun lopulla lensi kurvassa ulos Mäntypaadentiellä paikallisen linja-auton itsestään auenneista takaovista. Onneksi kohdalla oli pehmeähkö ojanpiennar ja onneksi vaari oli sopivan rennossa humalatilassa. Hän selvisi melko lievillä kolhuilla ja naarmuilla. En muista, korvasiko yhtiö tai vakuutus mitään ja oliko edes poliisitutkintaa.

    Klaara-mummin muisti oli muuten rautaa, mutta joskus pienessä paineessa, niinkuin jonain  jouluaaton aattona, kun olin muka hieman auttelemassa, hän saattoi kiukutella kuulteni, että “mikä ihme on, kun en enää muista mitään mitä juuri olin tekemässä?”  Toisen kerran hän kaiveli kellarista mustikkamehupulloja, jotka oli unohtanut sinne pari vuotta sitten: “Näistä tuli kuitenkin tosi hyvää viiniä, maista vaikka”. Ja niin me maisteltiin. Tosi hyvää oli. Sain yhden pullon kotiinkin vietäväksi. En muista veinkö, mutta matkalla en sitä juonut. Noihin aikoihin muistelen mummilla olleen vuosia jo liki 80 ja muutto Kallioon, Wallininkujalle, oli kohdilla.  Melko pian vaarin kunto huononi ja hän joutui pysyvästi sairaalapotilaaksi Roihuvuoreen.  Mummi piristyi, kun valtava taakka jäi harteilta ja Meerin kanssa he tekivät mummin ensimmäisen ulkomaanmatkan Kanarian saarille. Sitten, muutama vuosi tuosta oli jo tilattuna uusi matka, kun mummille kehittyi kuolio toiseen jalkaan. Lääkäri ilmoitti ainoana mahdollisuutena amputoida jalka, mutta mummi ei suostunut. Tämä lääkäri soitti kaikille lapsille erikseen ja vaati heiltä lupaa amputointiin, mutta ei saanut. “Äitimme on ihan täyspäinen eikä meillä ole siihen mitään sanottavaa. Jos hän kieltää, niin se pitää”.  Mummi itse sanoi, että “kahdella jalalla olen tänne tullut ja kahdella lähden” ja lähti.  Viimeisiksi sanoikseen muistutti Meerille, että muistaa peruuttaa hänen matkansa, kun hän ei nyt sitten pääse”.  Ei se Meeri sitten yksinkään lähtenyt Kanarialle ja peruutuksen syykin oli pätevä. Vuosi oli mummin kohdalla 1975 ja vaarin 1978. Mummilla mittarissa 89 vuotta ja vaarilla 92.

    Kuukkasten naapurina oli koko minun muistamani ajan Savolaisen perhe, jossa tätini Jenny oli ehdoton perheen pää. Hän pyöritti miestään ja lapsikatrastaan äitinsä hyväksi osoittamalla tavalla eli kurissa ja nuhteessa. Hyvällä tavalla jämptisti. Jenny oli isäni kaltainen monessa suhteessa, joten sukuvikaa ilmeisesti oli, tietysti myös ajat olivat kovat vielä hänen ja heidänkin kohdallaan sodan aikana ja jälkeen. Sotalapsina Ruotsiin lähetetyt Säde, Anneli ja Anja olivat kova paikka vanhemmille.  Kotiin palasivat vain Säde ja Anneli. Anja jäi Ruotsiin.

Niilo Savolainen, syntyisin Viipurista 1912, oli todella sympaattinen mies ja isä. Karjalan poikii. Harrastelijataiteilija, ja -muusikko ja muurari. Hän esitteli mielellään töitään, työkalujaan ja tekemisiään uteliaalle poikalapselle varsinkin, kun silloin ei vielä omia poikia ollut.  Soittelikin joskus kellarissa jonkun pätkän. Niilolla oli myös siihen aikaan erikoinen akvaarioharrastus. Hänellä oli merivesiakvaario jossa oli kotimaisia luonnonkaloja, lähinnä kolmi- ja viisipiikkisiä “skitareita”.  Sen ylläpito on makeanvedenakvaariota paljon vaativampaa ja itse sellaisen omistaneena siitä kyselin, että miten hän veden kemikaliot sekoittaa, Ei hän sekoittanut, vaan haki merestä viikottain uudet vedet. Helppoa kuin heinänteko, peltisillä vanhoilla maitotonkilla se kävi.      Hän oli myös yhden pitkän viikonlopun 1952 omakotitalomme nitsiä eli piippua muuraamassa veljensä kanssa. Molemmat miehet olivat huippuammattilaisia eli piippumuurareita joka ei tarkoittanut vain omakotitalojen piippuja vaan jopa lähes satametrisiä teollisuuspiippuja.  Minä olin myös tuonakin viikkonloppuna talkooväkeä ja määrätty muurarien rengiksi eli tiiliä kantamaan telineille.  Kaverina minulla oli hieman nuorempi kaveri, Viljasen Olli, jonka kanssa saimme suorastaan juosta tiilikuormat selässä tikkaita eestaas, kun nuo vejekset paiskivat tiiliä riviin. Aikuiset miehet kantoivat muurauslaastit. Koko melkoisen iso, yhdeksänreikäinen nitsi, valmistui tuossa pe-su viikonloppuna. Savolaisen veljekset nauttivat myös talkootarjoiluista, mutta hyvin kohtuullisesti. Piipuista ei pitänyt putoileman mistään syistä, ei tiiliä eikä miehiä. Niilo kuoli astmakohtaukseen tai astman heikentämän sydämen loppumiseen, omalla pihalla lumitöissä, jos muistan oikein (muisteli Hannukin) aivan liian varhain 1974 vain 62 vuotiaana.

    Säde-serkkuni, sisaruksista vanhin, oli fiksu ja filmaattinen tyttö ja nuori neiti, jopa niin paljon, että ihastuin häneen jo alaluokilla ja päätimme mennä naimisiin, kun tulemme isoiksi. Ei me sitten menty, kun tuli tuo Osmo, kaikenlaista sukulaisuutta ja kuusi vuotta väliimme. Säde perheen vanhimpana lapsena oli automaattisesti vastuussa pienemmistään ja se tuntui käyvän häneltä luonnostaan. Ilmankos hän ryhtyi myöhemmällä iällään perhehoitajaksi omien lastensa jälkeen. Mm. Hannu-veljeni tytär Maria sai nauttia Säteen hyvästä hoivasta (muisteli Hannu)

    Anneli-serkku oli ilopilleri lähes kaiken aikaa ja keksi hassuja juttuja. Jos minut piti rannassa kevätkesällä heittää mereen totuttelemaan uimaveteen, niin se oli Anneli, joka sen keksi. Säde auttoi ja minä lensin ja kyllä siihen tottui.  Hieman isompana pistin jo reilusti hanttiin ja silloin tytöt kahlasivat veteen ja upottivat minut. He tiesivät jo, että osaan sukeltaa melkein sen minkä he uivat. Uimaan mentiin päähänpistoista melkein milloin vain eikä uimapuvuista tietoakaan.  Alkkareissa tai ilman, miten sattui. Iän kasvaessa vaatetus koheni hieman tytöillä.

    Aila oli noina vuosina ihan pikkutyttö eli kuusi vuotta minua nuorempi ja muistankin hänet aina vaan sirkeäsilmäisenä ja iloisena pikkutyttönä. (Hannun piti mennä puolestaan naimisiin Ailan kanssa mutta ajatuksen toteutumisen mahdottomuus selvisi sittemmin Heimo-veljen asiantuntevalla opastuksella (kommentti Hannun)).  Uimareissuilla Ailakin oli usein mukana. Myöhemmin Nipa rakensi Savolaisten pihaan koristellun uima-altaan, mutta minä en siinä koskaan uinut.  Altaan oli Jenny tilannut ja Nipa sanoi, että saat  jos itse kaivat ja Jennyhän kaivoi.
    Anja-serkustani minulla on vain yksi näköhavainto, ehkä v.-55 vaiheilta, kun hän kävi Suomessa ruotsalaisvanhempiensa kanssa. Kielimuuri oli jo siinä vaiheessa ylittämätön molemmin puolin. Kuulin tosin silloin tällöin hänestä mainintoja sisarusten korttien tai kirjeiden kautta, mutta eivät ne enää minulle oikein auenneet.
    Leon, Kirstin ja Ahdin synnyttyä meille oli ehtinyt kertyä ikäeroa jo 10-15 vuotta ja se oli siinä ikävaiheessa jo tosi paljon. Tavattiin kyllä merkkipäivillä ja hautajaisissa, mutta siihen se jäi. Velipoikani Hannu ja Juha saattavat muistaa heistä enemmän, jos saavat aikaiseksi ja kirjoittavat.

    Muisteli, Heimo Kuukkanen Hannun avustamana