Sukelluskilpailussa 75m
Ollessani ensimmäisessä työpaikassani PLH:n radiolaboratoriossa kesällä -57 innostuivat työkaverini sukeltamaan kilpaa pituutta. Laji sopi minulle hyvin, sillä olin suurimman osan ikääni ollut uimataidoton, mutta sensijaan pärjäsin hyvin veden alla sukelluksissa kaikissa sen ajan vesileikeissä. Olin ainakin 12-13- vuotias ennenkuin opin uimaan nenä pinnan yläpuolella, mutta sukelsin silloinkin mieluimmin.
Lauttasaaren kärjessä, olisiko ollut Ryssänniemi tai -kärki nimeltään tuo kohta, oli mainio paikka harrastaa tuota lajia ruokatunnin aikana. Ensin mitattiin ja merkattiin rannasta poispäin matkoja näkyvien kivien mukaan ja sitten alkoivat kisat. Päivä päivältä paranivat kaikkien tulokset ja minäkin pärjäsin aivan kärkiporukassa. Olimme jo selvästi ylittäneet 50 metrin merkin, kun muistaakseni Väreen Matti repäisi vielä kymmenen metriä päälle.
Uhosin kyllä tuon ennätyksen rikkovani ja niin lähdin matkaan. Sen aikaisissa kirkkaissa vesissä ja auringon paistaessa oli helppo sukeltaa tuota jo tutuksi tullutta reittiä. Kun saavutin tuon arvelemani 60-metrin kohdan oli keuhkoni jo repeämäisillään, mutta päätin rikkoa Matin ennätyksen uhallakin. Vedin vielä muutaman pitkän vedon tajunnan rajamailla, kun yht’äkkiä edessä nousi tumma varjo, sitten jysähti ja silmissäni pimeni. Olin törmännyt pää edellä tuohon 75-metrin kohdilla olevaan vesikiveen. Hetken perästä tajuni palasi ja huomasin kyykkiväni kiven juurella noin parin metrin syvyydessä. Ylhäällä näkyi kirkas lainehtiva meren pinta eikä keuhkoissa tuntunut lainkaan kipua. Ryömin kiven pintaa ylös pinnalle ja istuin kivelle. Muutaman metrin päässä ui kovaa vauhtia Jägermalmin Ove minua kohti ja nähtyään minut pinnalla huusi, että luulivat minun jo hukkuneen, kun aikaa oli mennyt liiaksi. Näytin myös varmaan aika hurjalta, kun veri valui päälaessani olleesta ruhjeesta pitkin kasvojani. Uiskentelimme sitten pääni selvittyä rinnakkain takaisin rantaan ja ihmettelin matkalla työpaikalle tuota tapausta. Ove selitti, että hetkeksi tajuni mentyä olin ilmeisesti päästänyt osan ilmasta pois, jolloin keuhkojen kipu hellitti ja tajunnan hitaasti palatessa ei ollut pakottavaa tarvetta vetää vettä henkeen. Kyllä koko porukka silti pelästyi tilannetta ja sukelluskilpailut päättyivät siltä erää. Syksykin oli jo tehnyt tuloaan ja vesi jäähtymässä. Hyvä, sillä näin firman sukellusennätys jäi minun nimiini.
Tuo sukellusharrastus “pitkille matkoille” sai alkunsa Yrjönkadun uimahallista, jossa joskus kävimme koululuokan kanssa ja joskus yksin. Porukalta sai arvostusta, kun sukelteli 50m eli 25m:n altaan edestakaisin pariinkin kertaan saman reissun aikana. Erityisesti minua kiinnosti eräs noin 30-kymppinen mies, joka istui joskus minuuttikaupalla altaan syvän pään pohjassa. Hän ei ollut olleenkaan puhelias ja murahteli vain meille uteliaille, mutta joku uimavalvojista kertoi kaverin ennätykseksi yli 5 minuuttia sukelluksissa. Velipoika Hannun kanssa harjoittelimme sitten hengen pidätystä saunareissuillamme kotisaunassa, mutta saimme melko vaatimattomia tuloksia: Hannu 2 min 25 sek ja minä viitisen sekuntia vähemmän. Pikkuveli voitti. Huonommin kävi tuon Yrjönkadun hallin hiljaisen miehen. Hän oli jossain välissä unohtunut uimavalvojien tarkkailusta ja kun sitten haettiin ylös, niin oli henki jo lähtenyt.
Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen