Oli jotain asiaa mummolaan ja isovanhemmat isän puolelta asuivat  tuolloin Vallilassa, pari- kolme korttelia Mäkelänkatua Velodromin suuntaan Sturenkadun risteyksestä. Matkaa Brahikselta vajaat puolitoista  kilometriä. Saattoi olla, että olin matkalla hakemaan jotain mummon lupaamia vihanneksia tai omenia.  Heillä kun oli siirtolapuutarha Kumpulassa.

  Kaverikseni houkuttelin parhaan kaverini, Salosen Masan, joka asui Läntinen Brahenkatu kymmenessä, saman talon kolmannessa kerroksessa. Olin  pari kertaa aiemmin samaisella mummolan matkalla kävellyt ajankulukseni koko matkan Sturenkadun junasillan kaidetta pitkin.  Kaide alkoi jo katutasosta tietenkin, mutta korkeimmillaan ratapihan kohdalla se on noin kymmenen metrin korkeudessa niinkuin vieläkin.  Pituutta kaiteelle tulee reilut sata metriä.  Kaide oli muuten terästä, mutta päällyskaide oli puuta.  Jännintä siinä oli se, ettei se ollut pelkästään kymmenen senttiä leveä.  Se oli lisäksi kupera ja siinä oli vajaan kahdenkymmenen sentin välein parisenttinen tappi, joka teki kävelystä tasapainoilun lisäksi haastavan kompastumismielessä. Alhaalla oli silloin ratapihaa koko sillan alustan matkalla, kuutisen raideparia.

  Jossain aiemmissa tarinoissa olen varmaan kertonutkin, että joskus poikalasten reviirien rajat olivat hyvinkin tarkkoja, pienenpien taloittain tai kortteleittain ja  isompien kohdalla  kaupunginosittain. Me etenimme Masan kanssa nyt hieman harmaalla alueella, kun näillä kulmin ei ollut asutusta kovin lähellä eli asuinkorttelit olivat sivummalla, puutaloalueella. Toisella puolella oli teollisuutta, ratapihaa ja varikkoaluetta.  Heitimme asiasta muutaman läpän keskenämme, olihan meitä tässä ainakin kaksi.  Masa oli isokokoinen, mutta hieman liian hyvätapainen.  Minä puolestani taas olin huono yhdistelmä: pahasuinen ja pienikokoinen.

  Sturenkadun sillan alkuun päästessämme nousin vanhan tapani mukaan kaiteelle kävelemään, mutta en yllyttänyt Masaa samaan, sillä tiesin hänen huonon luontonsa näissä asioissa.  Masa tietenkin varoitteli minua ja vaati tulemaan alas, mutta en ollut nyt sillä tuulella.  Reilussa puolivälissä matkaa ilmestyi vastakkaisesta suunnasta joitain saman ikäluokan kavereita ja yksi niistä kiipesi myös kaiteelle ja sanoi, että minun on väistettävä.  En suostunut.  Siinä sitten  muudan hetki sanailtiin, kumman kuuluu väistyä ja pojat kadulla ottivat innokkaasti osaa huuteluillaan.  Masa kuitenkin puhui porukalle järkeä ja vakuutti, että jos ei kohta tule järki päähän jommalle kummalle, niin ne putoaa tuonne raiteille ja heittävät henkensä.  “Sitten tulee poliisit ja kaikki”.  “Ton sun kaveris on väistyttävä, tää on meidän aluetta”, oli kaverusten vankkumaton mielipide. “Ei tämä ole teidän aluetta, se loppuu tonne sillan alkupäähän, mistä tulittekin eikä toi väistä” sanoi Masa. “Mä sitä jo koko matkan tähän asti käskin alas. Se on varmaan hullu”. Hetken mietittyään ja toisen hetken horjuttuaan kaveri hyppäsi kadulle ja minä jatkoin matkaani. Matti väitti minun taas olevan hullu, mutta en ottanut siitä nokkiini. Korkeintaan nostin sitä vähän ylemmäs.

  Kirjoitti,  Heimo Kuukkanen (ja vielä hengissä, ihme kyllä).    Viimeksi päivitetty 23.03.2019 15:33

Suurenna kuva klikkaamalla

Jorma Rauhalan kuva
huhtikuulta 1973, jossa vielä muutama raide jäljellä. Sivusto: vaunut.org. Tässäkin kuvassa sillalla jo metallikaide ilman niitä tappeja.
Tästä alkoi kaide silloinkin. Nykykuvassa v.2009 se vain on rautakaide ja tapitonkin.
Raiteet hävisivät reilut pari-kolmekymmentä vuotta sitten ja tuli asfalttia tilalle ja muuttui Teollisuuskaduksi.
Kuva 3