Soikka, systeri aidan takaa

Vuoden 1954 tietämillä, kun muutimme lopullisesti Hämeentieltä Vartiokylään ja Käätypolulle, vei minulta hetken aikaa tottua uuteen asuinympäristöön ja siihen, että kaikki entiset kaverit ehkä lopullisesti jäivät sinne Alppilan ja Kallion kulmille, Sörkkään tai Sörkkaan, sanoisi jotkut noista jälkimmäisistä kulmista.
Hortoilin joutessani ensimmäisenä kesälomapäivänäni Karien pihalle ja Soikka sanoi ulos tullessaan olevansa menossa koululle todistustaan noutamaan. Minä olin jo saanut omani edellisenä perjantaina, mutta Soikan koululla se tapahtuisi tänään. Olin kai hieman orvon oloinen, koska Soikka pyysi seurakseen tuolle tämän kevään viimeiselle koulumatkalle. Sanoi, että selviäisi sieltä nopeasti, kunhan todistukset jakaisivat. Hain polkupyöräni ja lähdettiin matkaan Linnanherrantien kautta. Soikka selosti ohi mennessämme paikkoja kunnon paikallisoppaan tavoin ja minä turistina seurasin kykyjeni mukaan. Paljon meni ohi, kun pohjatietoa puuttui, mutta selvisi, että tuossa oikealla on entinen Valtin hyppyrimäki. Linnavuorentiellä sitten asui se Wihtool, joka omisti ne Mellunkylän puoleiset pellot ja metsät ja tuossa laakson vastaisessa rinteessä on Sepon ja Kostin koulu. Alempana Broendassa hän kertoi tien vieressä olevan hurjan ison haljenneen kiven tarinan, jonka mukaan sen olisi halkaissut salama. Hetken päästä nousimme mäkeä ylös ja olimme Soikan koulun pihalla, nykyisen Vuosaaren puolella. Siihen aikaan se oli Kallvikia. Jäin aivan ulalle, niinkuin siihen aikaan sanottiin, kun Soikka jutteli kavereittensa kanssa ruotsiksi, mutta pian koulun kello soi ja Soikka pyysi odottamaan, kunnes hän kohta tulisi takaisin.
No arvasihan sen. Ei sieltä todistusten jaosta tunnissa selvitty. Kaksi meni ainakin, mutta minä kävin tarkistamassa ympäristön metsiköt ja kalliot, kun seutu oli lähes silkkaa korpea siihen aikaan. Aivan koulun yläpuolella oli korkea kallio, jonka laella oli pieni varjoinen suopläntti. Siinä oli vielä pehmenneitä viime syksyisiä karpaloita muutama kappale veden alla ja poimin niitä suuhuni. Löysin myös kallioimarretta, jonka juurta kuorin muutaman pätkän samaan tarkoitukseen. Sitä ei paljon tarvinnut syödä ennenkuin nälkä lähti tai ainakaan imarretta ei enää tehnyt mieli. Soikkakin ilmestyi jossain välissä ja moikkaili vielä koulukaverinsa pihalla ennenkuin pääsimme lähtemään kotikylää kohti.

Käätypolun lenkillä Soikalla oli tapana järjestää nuoremmalle lapsikaartille urheilukilpailuja. Niissä juostiin kilpaa ja hypittiin pituutta ja korkeutta. Yhdessä järjestimme erilaisia pallopelejä siinä Soikan kallion alapuolella tai Peltsillä. Tavallisimmin ne olivat peffistä ja nelistä. Inkkarileikeistä kerroinkin jo tarinassa “Heiska ja Soikka”.
Soikalla oli pihassaan hiekkakasa ja korkeushyppytelineet. Kasaan hypättiin pituutta tai sitten se toimi korkeushypyn alastulopaikkana. Soikka yritti opettaa minulle näiden lajien tekniikkaa, mutta ei se vesi siellä hanhen selässä jne. En ollut kerta kaikkiaan kiinnostunut urheilusta, mutta hypin kyllä Soikan seuraksi ja yritin jossain välissä sitä kierähdystyyliäkin korkeushypyssä niin, että olin taittaa niskani. Tässä lajissa Soikka oli ylivoimainen ja vain pituushypyssä pärjäsin joten kuten Soikan opetettua senkin tekniikkaa. Viihdyimme keskenämme tosi hyvin ja suhteemme oli hyvinkin sisarellinen. Yhdessä vaiheessa sattui useinkin, että istuksimme siinä Soikan pihalla olevilla koivunkannoilla tai puutarhakeinussa ja puhelimme syvällisiä, niin omista kuin perheittemmekin asioista. Luottamuksellisesti. Joskus myöhempinä vuosina, kun eri harrastukset ja murrosikä erkaannutti meitä, oli Soikalla tapana esimerkiksi bussissa koulukavereilleen esitellä minut pikkubroidikseen naapurista. Meillähän oli tolkuton, lähes puolen vuoden ikäero Soikan eduksi. Sittemmin tuli molempien elämään perheet ja työ, mutta yhteys säilyi ja voi hyvin edelleen.
Kerran bussimatkalla kouluun, olisiko ollut keskikoulun toisella tai kolmannella, sattui sitten eräs episodi, jonka myös hyvin muistan. Olin keväällä ollut jo useampana yönä perhosia pyydystämässä ja aamulla kouluun mennessäni olin jo melko lailla unen puutteessa. Samaan bussiin osuivat Soikka ja hänen koulukavereitaan ja juttelimme hetken niitä näitä. Jossain välissä Hämeentietä Soikka sitten huuteli korvaani, että “Hei, herää, sun pitää jäädä kohta pois!” “Mitä, mitä ja miten niin” ihmettelin hetken ja huomasin Soikan ja jonkun hänen koulukaverinsa tukevan minua bussin takasillan keskitolppaa vasten. “Ei olla tän mun kaverin kanssa koskaan ennen nähty kenenkään nukkuvan bussissa tai missään muuallakaan seisaallaan. Tää oli taatusti eka kerta. Pideltiin sua sen verran pystyssä ettet kaatuisi, jos bussi jarruttaisi äkkiä.”. En meinannut uskoa Soikan juttua, mutta jossain välissä Kulosaari ja Lautatarhanmäki olivat menneet ohi ilman havaintoja. Poistuin Haapaniemen kentän kohdalla bussista vähin puhein.

Isäukkoni ja Karin Paavo pähkäilivät kerran oikein vakavissaan, että meidän välisemme aita pitäisi uusia, ruostunut kun oli, mutta Soikan kanssa ehätimme vaatimaan siihen sitten porttia ihan ehdottomasti. Hanke taisi kaatua tähän sillä erää. Olihan se verkkoaidan aukko vähän kaponen ja vaati varsinkin syvään kumartamista tukilangan kohdalla, mutta eikö se ole hyvien tapojen mukaista kumarrella, kun mennään naapuriin.  Aika vähän Karit tai Soikka tätä reittiä käyttivät. Kyllä se kului lähinnä minun retkilläni päivin ja öin, niin koulumatkoilla kun Sepen ja Kosan luo mennessäkin. Kun Karit olivat ulkosalla, vältin häiritsemästä heitä ja kuljin Berqvistien välistä ojanpohjaa myöten. Luulin jossain välissä, etteivät Berqvistit olisi huomanneet kulkujani, mutta kerran Erik-isä oli ojan reunoja raivaamassa, kun osuin kohdalle. Hän vitsaili, että “hän tässä vähän kohentelee tätä “kiitorataasi”.etteivät oksat ja nokkoset raavi paljaita kinttujasi”. Mitäpä sitä meikäläinen siihen, kun kiittelemään vaan.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen