Heimo-Vaijan tarinoita

  Tämä leikki oli taas niitä poikain seikkailuleikkejä, mutta tyttöjä oli usein mukana ja muistan heidän joskus leikkineen sitä keskenäänkin. Tietysti siitä tuli tosi jännää vasta sitten, kun porukkaa oli paljon ja mukana myös meitä isompia poikia.  Silloin leikistä tulikin jo totinen kisa. Tässä tarinassa ollaan vuosien 1954-1955  tietämillä.

  Leikin vetäjän eli johtajan piti kulkea alussa helpompaa ja lopussa niin vaikeaa reittiä kuin vain pystyi, kunnes kaikki perässä seuraavat olivat tehneet virheen tai eivät kyenneet seuraamaan. Saattoi käydä myös niin, että leikin johtaja ei selvinnyt yrittämästään kohdasta, mutta seuraaja selvisi. Silloin vaihtui myös johtaja heti. Tässä tarinassa liikutaan vuosissa noin 1954  tai -55, jolloin Kuukkasen perhe oli hiljan  muuttanut Käätypolulle Sörnäisistä tai Sörkasta, miten kukin haluaa.  Olin tuolloin noin 14-vuotias ja Mäkisen Reima reilun pari vuotta nuorempi. Olimme varmaan leikkineet tätä Huntutien metsikössä Soikan kaltsilla kesäisin jo aiemminkin, sillä olimmehan olleet vakinaisia kesäasukkaita jo vuodesta 1947.

Tämä on ainoa tarinani tähän asti, jossa jo vuonna 1958 edesmennyt Mäkisen Reima on mukana leikeissämme.  Hän oli usein kyllä muissakin riennoissamme ja varsinkin Häkkisen Sepon kanssa, mutta viihtyi käsittääkseni enemmän Kiviportintien puolen porukoissa. Reima oli muistaakseni myös Sepon koulukaveri ja siitä tämä ystävyys.  Reimaa näki eniten juuri näissä rajuimmissa leikeissä, sillä hän oli nopea, ketterä ja rohkea. Uhkarohkeakin ja sopi siinä mielessä hyvin tähän kylän ADHD- porukkaan (ylivilkkaiksi sanoivat naapurit siihen aikaan ja sanoivat joskus pahemminkin).

Tämänkertaisessa ”seuraa johtajaa” leikissä oli tultu nyt vaiheeseen, jossa panokset kovenivat, sillä meitä oli enää kaksi kovaa luuta vastakkain ja tällä kertaa oli Reima johtajana. Muut olivat jo pudonneet pois, sillä reitti kulki nyt puusta puuhun ja pensaasta pensaaseen ja näköjään vain me kaksi olimme apinan taidoilla varustettuja.  Olin aiemmin pudottanut Reiman pelistä kiipeämällä alaosastaan oksattomaan puuhun, mutta nyt Reima pani parastaan. Katsomo näytti pidättävän henkeään, kun keikuimme mitä hulluimmissa korkeuksissa puiden latvustoissa, mutta sitten tuli totuuden hetki, kun Reima päätti hypätä täysikasvuisesta männystä toiseen noin kolmen metrin korkeudessa.  Hän ryömi pitkin vankkaa oksaa vajaat pari metriä, katkoi pikkuoksia tieltä pois, valitsi jaloilleen ponnistuskohdat, nousi etunojaan istumaan ja hyppäsi vastakkaisen, samankokoisen männyn oksasta roikkumaan.  Hän sai nopeasti itsensä kammettua oksalle ja siitä mäntyyn.        Nyt oli minun vuoroni.  Kiipesin samaa reittiä samaan asemaan ja katselin tilannetta tästä kulmasta. Päässäni raksutti monta vuosien varrella jo kipeästi opittua asiaa; Yksi: männyn oksa katkeaa aina yllättäen ja varoittamatta. Kaksi: minä olen Reimaa pari vuotta vanhempi ja useamman kilon painavampi. Kolme: parikymmentä henkeä katsomossa odottaa suoritustani. Neljä: en pelkää, mutta vakavan loukkaantumisen vaara on ilmeinen. Viisi: maa alapuolella on pelkkää kivikkoa. Kuusi: tuo perhanan Reima tuolla sen kuin irvistelee tyytyväisenä. Seitsemän: Irvistelkööt, minä luovutan. Ja niin Reima voitti. Pahus. Kaksi vuotta nuorempi nöösipoika hakkasi minut omassa lajissani, kiipeilyssä ja koko helkkarin kylänväki todistamassa !!!  Ainut lohtu oli taas Kosti, joka sanoi, että oli hyvä, kun et hypännyt. Se oksa olisi todella voinut katketa painostasi.  Sapetti se silti.

Kirjoitteli,  Heimo Kuukkanen