Vuoden -47 keväällä olivat  Viljo-isä ja äiti saaneet ostaa kaupungilta valtion subventoiman rintamamiestontin kaukaa Helsingin liitosalueilta Vartiokylästä.  Puotinkylän nimellä se taisi vielä silloin kulkea.  Tontti oli turpeista peltoa, entistä merenpohjaa sanoivat, mutta multaa oli paksulti ja loppu hapanta suoturvetta. Pinta-alaa oli noin 1500m2 eli 30m x 50m. Alue oli ilmeisesti ollut joskus jossain viljelytarkoituksessa, ehkä heinällä, koska lohkot oli ojitettu. Ojien penkoilla kasvoi entiseen suoperään viittaavia kasveja kuten mesimarjoja ja jokunen lakkakin. Ensi töikseen isä raivasi palan maata tien vierestä perunalle. Raivaaminen oli sananmukaista, sillä turpeen seasta nousi kokonainen metsä lahopuuta ja tervaskantoa. Niitä nostettiin kaikilla mahdollisilla käsikonsteilla ja vipurakenteilla sekä naapuriavulla, jota ilmestyi melko herkästi ja pyytämättä. Pelin henki oli sellainen, että talkoisiin mentiin naapureihin pyytäen tai pyytämättä, miten omat työt sallivat ja joskus vain korvikkeen tai kahvikupin ja viinahuikan toivossa. Alkoholi olikin kätevä maksuväline siihen aikaan ja talkoiden perusteella sai ylimääräisiä alkoholiannoksia korttiaikanakin. Kahvia ja alkoholia isä toi lukuisilta ulkomaanmatkoiltaan maksimimäärät vaikkei siihen aikaan itse paljoa käyttänytkään. Eivätkä ne maksimimäärätkään kovin kaksiset olleet.
  Tuolloin kuusivuotiaalle pojalle hommia riitti ympäristön tutkimisen lisäksi myös tontilla. Kun isä kaiveli kantoja ja juurakoita pelloksi aikomastaan maasta, minä keräsin oksat ja risut nuotioon, joka paloikin joka viikonloppu. Kesän tullen ilmestyivät myös sammakot ja muut ötökät, hyttyset aivan erikseen mainittuina. Sammakot olivat erityinen kiinnostukseni kohde, sillä olin lukenut, että kiinalaiset söivätkin niitä. (Olin oppinut neljän ja puolen vanhana lukemaan)  Tämä piti tarkistaa, sillä eihän niitä voi syödä, jos ne eivät maistuisi hyvältä. Tuumasta toimeen. Ojasta iso sammakko ja henki pois. Terävä tikku läpi ja nuotioon paistumaan. Minulla ei yleensä ollut nälkä tai en ainakaan yleensä huomannut sitä, mutta nyt herahti vesi kielelle, olihan paisti itse pyydetty.  Makkaranpaistoa läheltä seuranneena arvioin paistokseni kypsyysasteita ja kun pinta alkoi mustua päätin paistoksen olevan valmis. Niin se olikin. Kotimaisen sammakon heikkoihin puoliin kuuluu se, ettei siinä ole juuri mitään syötävää. Aikani sitä käänneltyäni ja kuoriessani totesin, että vain jalkojen suuret lihakset olivat syötäväksi kelpaavan näköiset.  Siitä sitten sammakkoa poskeen. Se maistui ihan linnun lihalta tai ehkä paremmaltakin. Suolaa olisin kaivannut, mutta hyvä näinkin. Olin syönyt maalla linnunlihaa ja muistaakseni kananlihaa täällä kaupungissakin ja tämä veti vertoja aivan ehdoitta. Jopa mureampaa.
  Kolme tai neljä sammakkoa koki kohtalonsa kulinaaristen nautintojeni vuoksi, mutta sitten tuli ilta ja hämärä, ja alkoi minua hieman ne sammakot säälittääkin. Miksi piti tappaa iso sammakko ja saada sitten pari teelusikallista syötävää siitä? Tyhmää. Äitikin tuli kyselemään, että mitä vielä puuhaat, tule jo, niin lähdetään kotiin. No, sanoin löytäneeni vielä pienen palan makkaraa ja paistelin sitä. Kas, kun äideille ei voi kertoa tällaisia asioita, ne saavat aina hepulit ja siitä saavat sitten lapset kärsiä. Pääskysen pesiä en sinä kesänä löytänyt kuin naapurimme, Karin Soikan sikalan seinustalta ja siellä leijuva haju vei osan innostani kokeilla tätäkin kiinalaisateriaa.  Tosiasiassa ne eivät muutenkaan näyttäneet kovin houkuttelevilta.
  Sinä kesänä testasimme tahtomattamme miten suo palaa. Pari päivää samassa kohtaa poltettu nuotio oli alkanut palaa myös alaspäin ja tuprahteli nyt muutaman metrin välein sieltä täältä pitkin tontin alaosaa. Loppupäiväksi tehtävänjako olikin selvä: Minä kannoin ojasta vettä palopesäkkeisiin ja risuja uuteen nuotioon.  Isä jäi sinä iltana vielä yöksi vahtiin ettei palo pääse naapureihin. Ennätys sinä kesänä taisi olla melkein viikon kytenyt suopalo tontillamme. Se ilmeni siten, että seuraavalla viikolla lauantaina tullessamme iloinen savukiemura tervehti meitä heti portilla. Isä hermostui ja Heimo joutui hommiin vaikka oli tällä kertaa ihan syytön.  Eräs yllätys löytyi likimain kymmenen vuotta myöhemmin, kun nostin lähes kymmenmetrisen hakopuun keskeltä silloista perunamaata. Se oli vieläkin aivan tervastavaraa eli kovaa kuin kivi ja noin puolen metrin syvyydessä. Isä sanoi tienneensä siitä, mutta arveli ajan hoitavan, kun oli kiireellisempiäkin asioita silloin mielessä. Kesämökki nousi pihan perälle 1948- kesäksi ja oli aivan upea, vaikka olikin loppuunkäytetty työmaakoppi. Isä ehosteli sitä sisältä ja eristi purulla ja insuliitilla (huokoinen puukuitulevy ). Ulkopuoli maalattiin punamullalla. Keittiön virkaa tekevään komeroon isä asensi pienen, erittäin käytettynä ostetun puulieden. Huoneen puolelle hän teki kerrossängyt. Yläpeti minulle ja alapedit isälle ja äidille. Se mökki oli hieno. Se oli hienoin kesämökki, joka meillä koskaan oli ollut ;-D (koska tämä oli ensimmäinen). Aamukahveja ja muita kiireisiä keitoksia varten isä investoi spriikeittimen.

  Noin v.1956, omakotitalon valmistuttua isä siirsi mökin melkein yksin uuteen paikkaan keskelle tonttia saunaksi ja siinä tehtävässä se palvelee edelleen tontin uudellakin omistajalla vielä nytkin, v.2024).
Mökin  siirto kävi niin (ihailen vieläkin isän suoritusta), että hän rakensi iltapuhteinaan uuden omakotitalomme rakennusvaiheen jätelaudoista ja lankunpätkistä neljä vierekkäistä, noin kaksikymmentä metriä pitkää  lankkurataa, joita pitkin sitten talkooporukka erilaisin taljoin, puukangin ja apuköysin hilasi mökin pyöreiden puiden päällä paikalle valetulle betonisokkelille.
  Saunan sokkelia tehtäessä tehtiin myös kunnon likakaivot talonkin jätevesille. Monttua ja ojaa kaivettiin yksi viikonloppu melkein yötäpäivää ja minähän olin silloin jo iso poika (15v) eli lapio ja rakot kädessä taas ojan pohjalla kaksitoista tuntia päivässä. Se perustui siihen, että olin pienin, joten mahduin parhaiten kaivon tai ojan pohjalle savea heittelemään. Ettehän unohda, että olin vahva vaikka olinkin hintelän oloinen. Kun kaivaa ojaa urakalla kuumana kesäpäivänä, niin siinä tulee jano ihan vähän väliä. Jossain vaiheessa eno ja setä arvelivat, että miehelle, joka tekee miehen työt, pitää antaa myös miesten juomat. Litkin siinä sitten pitkin iltapäivää viisi-kuusi pulloa keskiolutta ja ihmettelin jälkeenpäin, että mistä nuo äijät humalaan tulivat, kun minulla ei tuntunut missään. Taisin unohtaa ne talkooviinakset, kun niitä ei sitten minulle tarjottu (vaikka tein ne miesten työt). No, en ole katkera ja olin jo aikapäiviä maistellut niitä keittiön kaapista enkä erityisesti innostunut mausta. Kaikkea pitää silti maistaa, neuvoo entinen sammakonsyöjä.

  Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

Viimeksi päivitetty 23.11.2020

Lankkurata mökin siirtoa varten v.1958, vieressä Viljo-isäni ja Lahja- äitini. Takana Ahlroosien talo, Käätypolku 6:ssa

 

Kesämökki saunana, tai melkein, 1958. Edessä lisäpituutena lasiveranta