Reinon Mercury 300
Kesällä, joskus 1956-57 ollessani noin kuudentoista-ikäinen, soitti pikkuserkkuni Reino Marjonen (24v) Tammelundista, jossa hän asui isovanhempieni luona opiskellessaan. Hän oli juuri ostanut Mercury 300- henkilöauton entiseltä erikoisluokan kilpa-ajajalta, Flink’iltä joka asui Sipoossa silloin. Reino kysyi haluaisinko lähteä pienelle koeajolle ja minähän tahdoin. Kysyin myös samaan hengenvetoon, että saisiko kaverini Kosti tulla myös mukaan ja se sopi Reinolle hyvin. “Tulen kohta hakemaan teidät”.
Odottelimme Kosan kanssa Vartiokylässä omakotitalomme edustalla hieman jännittyneinä, minkähänlainen peli sieltä tulee ja tulihan sieltä. Tien mutkasta vyöryi valtava dollarihymy kromit keulalla irvistellen ja lähes äänettömästi, vain tienpinnan hiekka rahisi renkaiden alla. Lähemmäksi tullessaan auto näytti senkuin kasvavan ja täytti nyt jo kapean Käätypolun lähes yksinään. Kohdalle lipuessa kuului jo moottorinkin matala murina ja pysäytettyään Reino vinkkasi astumaan sisään autoon. Vajosimme herroina takapenkille ja Reino kysyi minne haluaisimme. Tuttu suunta oli Porvoontietä Sipooseen päin ja se sopi Reinollekin. Hän voisi näyttää miten kärry kulkee. Kyselimme tietenkin autosta kaikkea mahdollista ja Reino kertoi ostaneensa sen entiseltä Eläintarhan ajojen erikoisluokan kuskilta Flink’iltä joka asui muuten juuri samassa suunnassa. Samalla hän kertoi myös kaupanteosta, jossa omistaja näytti osaamistaan ja auton ominaisuuksia.
He olivat juuri koeajolla Sipoolaisella pikkutiellä, johon auto juuri ja juuri leveydeltään mahtui, kun tämä esittelijä kysyi, että riittääkö tämä ajopätkä vai jatketaanko? Reinosta näyttö oli riittänyt ja kuski pyöräytti auton siinä suoralla, olemattomalla tiellä käsijarrukäännöksellä ja kaasulla kerrasta ympäri ja nokan takaisin tulosuuntaan. Penkat vain pölisivät. Se oli ammattimiehen työnäytös.
Kyselimme myös auton mitoista, jotka mielestämme olivat huikeat ja niin Reinostakin. Hän kertoi, että Mercury oli tuotu maahan erikoisluvalla, koska se oli lähes parikymmentä senttiä leveämpi kuin minkä viranomaiset ja asetus tuolloin sallivat. Moottoria oli tietysti viritetty kilpakäyttöön ja samoin oli jousitusta ja iskunvaimentimia paranneltu. Se oli hyvä se, sillä ne joutuivat kohta kovaan testiin:
Edessämme aukesi juuri Östersundomin suoran pätkä ja Reino painoi kaasun pohjaan. Mittari tavoitti juuri 160 kilometriä tunnissa, kun muistin ja ehdin hihkaista Reinolle, että “varo …”, mutta se oli jo myöhäistä, sillä kartanon kohdalla ollut siltarumpu heitti meidät ja auton ilmaan ”….siinä oli rumpu”, sanoin jo turhaan, sillä arvasin Reinon itsensäkin huomanneen asian. Uhkaavasti jysähtäen ja nokka hieman edellä putosimme takaisin tielle ja onneksi suunta pysyi oikeana eikä Reinokaan ollut tehnyt mitään virheliikkeitä ja matka jatkui, kaikilla nenät hieman vaalenneina.
Jossain Söderkullan vaiheilla käännyimme takaisin ja varioimme mahdollisuuksilla, että jos olisi ollut huonommat jouset tai iskarit ja jos Reino olisi vähänkin kääntänyt rattia ja niin edelleen, mitä olisi voinut tapahtua sitten jos… , mutta ei tapahtunut. Siihen aikaan ei osattu haaveillakaan turvavöistä saati turvatyynyistä. Muistelimme Kosan kanssa reissua silloin tällöin ja varsinkin Kosa oli erityisen haltioissaan siitä. Minulla oli kokemuksia limusiineista ennestään isäni kanssa Metalliliiton hymyn kyydeissä. Itseäni lähinnä Mercuryn hieno violetti väri ja kiiltävät kromipinnat ihastuttivat tuossa autossa ja massiivinen ulkonäkö ja tietenkin se, että sen sattui nyt omistamaan sukulaiseni Reino. Totta puhuen, kyllä se ilmalentokin oli usein nuorempana muistissa ja puheenaiheena kaverien kanssa autoista juteltaessa.
Tarinoi, Heimo Kuukkanen
